Pitkä matka huipulle (jos haluat rokata)

Kuulumiset

Pääsin viime viikolla "loman" jälkeen "töihin". Energiaa riitti, joten tarkoituksena oli tehdä vahvasti suunnistuspainotteinen viikko, joka huipentuisi lauantain keskimatkan kansalliseen. Tiistaina 6 kilsaa varsinaissuomalaisella avokalliolla, yllättävän kivasti kulki vaikken mitenkään yrittänyt juosta rivakampaa tahtia. Keskiviikkona oli vuorossa 4 kilsaa teemalla "kovaa ilman kompassia". Ajatuksena oli valmistautua lauantain keskimatkaan. Puolitutussa maastossa homma ei sujunut lainkaan. Suunnistaminen oli laiskaa ja virhettä tuli toisen perään. Torstaina sitten piti juosta rauhallisesti 6 kilsaa, maasto oli sellaista tyypillisempää sisämaan varsinaissuomalaista: selkeitä 3-4 käyrän avokalliomäkiä joiden välissä risukkoa, tiheikköä tai suota. Aika virheetöntä suunnnistusta, ennen viimeistä rastia kuitenkin meni nilkka ympäri. Kävin leimaamassa viimeisellä ja maalissa. Seuraavana päivänä menin lääkäriin, jonka mukaan vasemmassa nilkassa on yksi jänne venähtänyt ja toisessa jonkinsortin repeämä - antoi 10 päivää sairaslomaa "töistä". Nyt on sitten tehty kuntopiirejä koko viikko.

Bon Scott

Kuntopiirien välissä olen ehtinyt tekemään myös "töitä" samoin kuin lukemaan pitkästä aikaa jotain muutakin kuin työkirjallisuutta ja sähköposteja. Kirjahyllyä katsellessa huomasin muun muassa, että olin unohtanut lukea loppuun jo viime vuonna aloittamani Clinton Walkerin kirjoittaman kirjan Highway to Hell: Bon Scottin elämä ja kuolema.

Joidenkin mukaan se ainoa oikea AC/DC:n laulusolisti Bon Scott ja hänen maineensa on tietysti saanut majesteettiset mittasuhteet. Hän eli kuten rokkarin pitää ja kuoli 33-vuotiaana kuten rokkarin pitää, rankan illan jälkeen Lontoossa kaverin auton etupenkille tukehtuen omaan oksennukseensa.

Clinton Walkerin Highway to Hell on ylistyspuheenvuoro Bon Scottista. Toiseksi se on historiikki AC/DC:n alkuvuosista aina Back in Blackiin asti. Kolmanneksi se on historiikki australialaisen rockin alkutaipaleesta 1960-luvulta ja 1970-luvun alusta, ja antaa jotain myös brittien 1970-luvun rock-skenestä.

Kirja ei kuitenkaan ole  mikään mestariteos. Walker pystyy kuvaamaan Bonin elämää erittäinkin hyvin aikaa ennen AC/DC:tä: Bon Scott on tarinan keskiössä ja hänen bändinsä sekä muut touhut kuvataan hänen kauttaan. Sen sijaan AC/DC-aikaa kuvatessaan, kuva Bon Scottista rakennetaan bändin kautta - yksityinen Bon Scott jää bändin kuvauksen taustalle. Osaksi kenties siksi, että elämä noina vuosina näytti aika sekavalta ja Bon ilmeisesti tosiaan oli melko yksin. AC/DC:n alkuvuosien historian kirjoittamistakaan ei kuitenkaan kirjassa ole tehty onnistuneesti.

Walker on tietysti informattiensa varassa. Ja suurin pulma on ollut se, että bändin biisien oikeuksien omistaja tuotantoyhtiö Albert sekä ilmeisesti Youngin veljekset eivät ole halunneet tehdä mitään yhteistyötä kirjailijan kanssa. Tästä seuraa se, että AC/DC:n historia jää pahasti vajaaksi koska Youngit olisivat olleet tietysti ensisijaisia haastateltavia. Walker joutuu siis käyttämään aineistonaan lehtijuttuja sekä joitakin alkuaikojen managerin, Bonin ex-tyttöystävien ja bändin entisen basistin Mark Evansin haastatteluja. Joitakin tapauksia kirjassa siis vain spekuloidaan, koska Youngit eivät ole kertomassa miten asia on mennyt.

Juhani Suomen kekkoskirjoista Walkerin Highway to Hell:iin elämänkertojen ongelmana on miltei aina se, että kirjan päätähti esitetään suhteettoman myönteisessä valossa. Kenties ärsyttävin puoli Highway to Hell:ssäkin on laulajan ylistäminen. Sen Walker tekee selväksi heti johdannon ensimmäisellä sivulla:

"Bon Scott oli kuitenkin työväenluokan sankari jo eläessään. Kuoltuaan hänestä tuli ikoni."

Ja jatkaa kolmannella sivulla seuraavasti:

"Hän on keskuksena äänen, rytmin ja bluesin pyörremyrskyssä, joka silloin sulki kaiken sisäänsä ja yksinkertaisesti imeytyi ilmaan, jota hengitimme saaden ruummimme nykimään tahdottomana tahdissa."

Ja samalla sivulla:

"Bonin, tuon ilmaisurajoitteisten vähäosaisten karkean runoilijan, tenho on ennallaan vielä hänen kuolemansa jälkeen."

Seuraavalla sivulla:

"Hänen loistavuutensa perustui hänen vakuuttavuuteensa"

Ja seuraavalla sivulla Walker muistuttaa, että sinussakin - juuri sinussa blogin lukija - on myös Bon Scottia:

"Ehkä meissä jokaisessa on hieman Bonia, vaikka jotkut eivät tätä tahdokaan myöntää, koska eivät uskalla katsoa peiliin"

Kriittisimmillään johdossa päästää kun todetaan, että

"Hänessä oli suurta hengen jaloutta, mahdollisesti jopa liian suurta"

Objektiiviseen kirjallisuuteen tottuneiden, jotka valitsevat Bon Scottin elämänkerran luettavakseen siksi, että haluavat tietää Scottista, AC/DC:stä tai rock-historiasta lisää, kannattaa jättää eritoten kirjan johdanto lukematta. Ainakin omalla kohdallani Walker ei missään nimessä ainakaan vakuuttanut lukijaansa, päinvastoin olin jättämässä kirjan jo johdannon jälkeen. Onneksi seuraavat luvut ovat hyvin tehtyjä aina kirjan jälkikirjoitukseen asti. Jälkikirjoituksessa kuvataan Back in Blackin syntyä ja Brian Johnsonin ensiaskeleita bändissä. Lukijalle ei jää epäselväksi, vaikuttiko Bon Scott edelleen myös bändin tunnetuimman ja myydyimmän albumin sisältöön.

"Jopa haudan takaa Bonin jalomielisyys hohkasi suurempana kuin mitä suurin osa ihmisistä ehtii elämänsä aikana kerätä kokoon"

Eikä epäselväksi jää myöskään se, pystyikö Johnson korvaaman Scottia. Sydneyn keikalla noin vuosi Scottin kuoleman jälkeen "Bon Scottin kaiku värähteli jokaisessa yhtyeen soittamassa kappaleessa, jokaisessa nuotissa ja iskussa."

Penkkiurheilua ja lepoviikko

Oma tekeminen

Viikko 28: Harjoituskilometrit juosten, suunnistaen, pyörällä: 0
Viikko 28: Harjoitustunnit: 0

MM-sprintin jälkeen juoksin tosin "sprinttivetoja" lähipuistossa, koska esikoinen leikki jukolan viestiä. Viestitunnelma saatiin luotua sillä, että juoksimme vuorotellen ja pihan leikkiteline toimi vaihtopuomina. Karttana miesten MM-sprintin aikana lyijykynällä piirretty sprinttikartta.

Kaksi viikkoa "lomalla" kahden pojan kanssa. Huomenna menen "töihin", luojan kiitos. Yhtälö, jossa pitäisi tuloksellisesti yhdistää 2,5 ja 5,2 vuotiaiden poikien viihdyttäminen, MM-suunnistusten aktiivinen seuraaminen sekä oma harjoittelu, osoittautui täysin mahdottomaksi. Kisoja ei voinut tietenkään seurata livenä koska lasten kanssa siitä ei vaan tule mitään. Sprinttiä yritin seurata mutta häiritseviä tekijöitä oli sen verran, että miesten sprintin katsoin sitten uudestaan Areenasta vielä illalla. Siitä oppineena tein sitten niin etten yrittänytkään seurata lähetyksiä livenä vaan laitoin tallennukseen - Areenan klippien kuva nimittäin olisi paljastanut mahdollisen suomalaismenestyksen joten sitä en uskaltanut käyttää. Alkuillat menivät sitten tv:tä pakoillessa, samoin naapureita, koska ne olisivat tietysti jotain tuloksia möläytelleet. Vaimo hoiti poikien nukuttamisen joten noin klo. 21 alkoi MM-kisojen seuraaminen, tämän jälkeen gps-pallukoiden katselua vielä läppäriltä ja mahdolliset kommentit sosiaalisesta mediasta. Kello löi yleensä tuolloin kaksi tai kolme yöllä. Siitä sitten yöpuulle ja pojat tönivät hereille noin klo. 7-8.

Ajattelin, että viikonloppuna käyn ainakin lenkillä. No, lauantaina saan nukkua pitkään, vaimo lupaa viihdyttää poikia. Herään itse asiassa iltapäivällä miesten viestiksi. Nukahdan naisten viestin toisen osuuden aikana ja herään vasta seuraavana aamuna. Oma MM-ohjelma oli selvästi liian kova. En jaksanut tehdä myöskään sunnuntaina mitään, mutta laitoin kuitenkin ilmoittaumisen sisään seuraavaan kisaan.

MM-valinnat ja päällimmäiset tunteet

Hienot MM-kisat kokonaisuudessaan. Valinnoista kai on jotain sanottava kun tuota edellistä postausta niin monet olivat käyneet lukemassa. Aika tuubiin menivät - ja niiden osalta joista eniten nuristiin niin valintaryhmän näkemys oli täysin oikea. Rantanen olisi jäänyt mun valinnoissa rannalle, mutta onneksi en ole päävalmentaja.

Lakasen veto pitkällä matkalla oli todella hieno ja lämmitti ikätoverin sydäntä. Ja on se Mårekin kova jannu, viestin aloitusosuus ei toivon mukaan jää täysin sprintin maailmanmestaruuden varjoon, koska se oli loistava juoksu. Joku asiantuntija pesupaikalla jo ehti 2-3 päivää ennen viestiä analysoida, ettei Mårea kannata valita viestijoukkueeseen koska se on nyt niin itsevarman oloinen. Oikeesti mitä helvettiä? Jos kerrankin joku suomalainen on itsevarma MM-kisoissa - lajista riippumatta - niin se on harvinaisuus josta olisi syytä saada kaikki irti. Usain Boltkin on yleensä valittu Jamaikan 4*100 metrin viestiin itsevarmuudesta huolimatta (tätä kirjoitettaessa uutiset eivät ole kertoneet onko Bolt jäänyt douppaamisesta - vielä - kiinni).

Suomalaisittain tietysti odotuksiin nähden hyvät kisat. Miesten keskari tosin hämmästytti kokonaisuudessaan. Taitosuunnistuksesta tunnetut Pohjoismaat nimittäin kynsivät aika syvällä. Ruotsilla semi-hyvää tekemistä: kaikki 15 joukossa ja yksi mitali, mutta Öbergille varmaankin pettymys. Norskeilla heikkoa, kuten koko kisat ylipäänsä. Mutta meikäläisiltä täysin onneton suoristus. Muukkonen ei tosin niin hirveän paljon jäänyt finaalipaikasta, mutta silti. Ensi talvena kannattaa korvata joka toiset 5*tonnin vedot 5 kilometrin suunnistussimulaattorivetoon Usmin maastossa.

Huomenna onneksi "töihin" ja tiistaina Rymättylän avokallioille.

Kyllä ennen oli ennen, jumalauta

1984 Juko:

Lamput olivat lamppuja eikä valonheittimiä. Löytyykö urheilutoimittajaa, joka menisi haastattelemaan Thierryä samaan tapaan kuin Heikki Peltolaa haastatellaan?

http://www.youtube.com/watch?v=tKsO2cZZ1Nc

1991 Juko:

Sen verran ikää mittarissa, että täällä on jo tuttuja kasvoja. Huomio ennen muuta Angelniemen Mika Kuismaan - kovin jätkä ikinä. Södertäljen Karlsson kuului puolestaan niihin ruotsalaisiin, jotka myös lähtivät liian aikaisin näistä kekkereistä

http://www.youtube.com/watch?v=q7n8Sv0YgUg

Valinnat Vuokattiin

Kyllä nousi suuri poru reilu vuorokausi sitten kun se paha ja surkea liitto julkisti nimet Vuokattiin. Eniten on nähtävästi harmittanut Airilan ja Rantasen valitseminen.

Valintaperusteet olivat:
- kansainvälinen menestys 2012 ja 2013
- menestys MM-katsastuksissa
- menestys näyttökilpailuissa
- valintaryhmän näkemys


Ok, kävin läpi kaikki vuoden 2013 kisat jotka tuossa listassa on mainittu, ja oletus tämän estimoinnin jälkeen on se, että se, mikä ei selity vuoden 2013 tapahtumilla selittyy vuoden 2012 näytöillä ja valintaryhmän näkemyksellä. Tuo näkemys varmaankin koskettaa matkavalintoja suhteessa potentiaaliseen menestykseen ja viestiä, olettaisin.Valinnat olivat seuraavat:

Naisten sprintti

Niemi: Kaupin jälkeen toinen SM-sprintissä, Nortilla Turussa ja Sigtunassa karsiutuminen ja Oslossa sija 22.

Rantanen: SM-sprintin kolmas, muuta maininnan arvoista ei sprinttinäytöistä juuri löydy

Teini: Ahkeroinut näyttökisoja. SM-sprintissä viides ja Nortilla Turussa finaalien 19., karsiutuminen Sigtunassa ja Oslon sprintissä sija 18.

Sprinttaajista Anna Närhi oli hyvin todennäköisesti se, joka tippui viimeisenä pois. Parempia tuloksia kotimaasta kuin Teinillä mutta heikompi menestys Nortilla. Tuntuma on se, että valintaryhmän näkemys oli se, että sprintin sijaan valinnoissa painottuu keskari, pitkä ja viesti.

Naisten keskari

Kauppi: Ei vaadi perusteluja.

Kinni: Pummasi ykköstä katsastusten keskarilla, mutta veti loput rastivälit mallikkaasti. Saila sai kuitenkin paikan Vuokattiin Nortin Oslon ja Kaarinan esityksillä.

Niemi: Nortin ja katsastusten perusteella ei ansaitsisi kisapaikkaa. Alkukausi hyvä. Olisi ehkä kannattanut levätä Nortti. Valintaryhmän näkemys selvästi on, että naisen kulku paranee vielä.

Rantanen: Näytöt tältä vuodelta huippuliigasta, jonka finaalin takaa-ajoon kolmannelta sijalta. Surkeaa tekemistä katsastuksissa. Jostain syystä kuitenkin Vuokattiin.

Naisten pitkä

Fincke: Säästeliäästi näyttöjä, mutta varsin hyviä. Kansainvälinen vauhti nähdään vasta Vuokatissa.

Kauppi: Ei vaadi perusteluja.

Sundberg: Ainoa valituista naisista, joka ei kuulunut Vuokatti-ryhmään. Jos katsastuksissa juoksee podiumille molemmissa starteissa niin onneksi se riittää. Hienoa tekemistä.

SSL:n Vuokatti-ryhmän ulkopuoliset Sundberg, Sianoja ja Uotila, joista jälkimmäinen oli myös Nortilla, ovat olleet tänä vuonna nousussa. Ulrika Uotila jätti Oslon keskarilla taakseen mm. Vinogradovan, Bobachin, Brodmanin, Almin ja Venla Niemen. Mutta seitsemäs katsastuksien pitkällä ja heikko keskari nosti ilmeisesti Sundbergin ja Rantasen hänen edelleen - eikä Venla Niemi ole kyllä näyttöjen perusteella kovinkaan paljon vakuuttavampi.

Rantanen oli käsittääkseni kuitenkin viimeinen nainen joka valittiin. Viimeiset putoajat puolestaan Uotila, Närhi ja Sianoja. Nyt valittiin välimallin Rantanen vanhoilla näytöillä - näistä neljästä ainoa joka kuului Vuokatti-ryhmään.... Uotilan esitykset metsäsuunnistuksesta ovat tältä vuodelta Rantasta selvästi kovemmat. Närhi olisi puolestaan ollut sprintissä näyttöjen perusteella Rantasta edellä, koska oli hyvin lähellä Teinin tasoa. Rantanen oli kokenut kompromissi näiden välillä. Tosin Sianoja nosti katsastuksissa osakkeitaan niin, että hän olisi tämän vuoden esityksillä ollut Rantasta kovempi kompromissi - hienot katsastukset ja muun muassa Turku-sprintin yleisen sarjan toinen sija ja Kaupin päänahka.

Miesten sprintti

Veikkaan, että alkuvuodesta ajatuksena oli, että sprinttiin tulee Boström, Mäkelä ja Tervo, joista Tervolla on näyttöjä myös metsästä viime vuoden kisoista. Tervo ahkeroi kaikki näyttöpaikat, mutta vakuuttava toiminta on tänä vuonna puuttunut. Joten kompromissina seuraava valinta:

Boström: Vuoden kovin mies Suomessa toistaiseksi. SM-sprintin toinen, huippuliigan finaaliin kärjessä, Sigtunassa finaalissa seitsemäs, Kaarinan takaa-ajossa hyvä veto ja viestinäyttö.

Mäkelä: Keskustelupalstoilla uskotaan vahvasti tähän mieheen, tai ainakin valinnan kyseenalaistaminen on vähäisempää. En minäkään sitä varsinaisesti kyseenalaista, koska eipä ole hirveästi potentiaalisia haastajiakaan. SM-sprintin ykkönen ja Lausannen menestyjä. Siinä näytöt, sillä Sigtunassa karsiutuminen ja Oslossa sija 21.

Muukkonen: Kulkumieheksi yllättävän heikkoa sprinttaamista. SM-sprintissä viides, Turun yliopistolla karsiutuminen, samoin Sigtunassa, ja Oslossa sija 39. Haiskahtaa pahasti kapean sprinttiaineksen täydentäjältä.

Miesten keskari

Airila: Aika kevyillä näytöillä... paljon jää selitysosuutta viime vuoden "menestykselle" ja valintaryhmän näkemykselle.

Fincke: Oli katsastuksen pitkällä kovassa paikassa ja hoiti homman. Keskarilla ilmeisesti pysähtyi toviksi juttelemaan tuttujen kanssa metsään kun oli tiheikköisessä rinteessä kartoittanut paria rastiväliä aiemmin. Täydentää keskarilla näitä enemmän spesialisteja.

Muukkonen: Ei mussuttamista. Katsastuksissa kärkeen keskarilla ja pitkällä neljäs. Näillä pääsi mies Vuokattiin. Toki huippuliigan finaaliin pääsi lähtemään kolmantena, mutta Nortti heikkoa.

Miesten pitkä

Fincke: Selvä valinta, vaikka aika tipalle mies näytöt jätti.

Lakanen: Loistavat katsastukset!

Föhr: Miesten pitkän valinnat olivat kaikki kiinni katsastuksista. Föhr menee Vuokattiin pitkälti samanlaisilla näytöillä kuin Fincke.

Veikkaan, että pitkältä matkalta tulee kolmen juoksijan kokonaisuutena paras lopputulos.

Airila ilmeisesti oli  viimeinen mies joka valittiin ja Jonne Lakanen se joka viimeisenä jäi ulos joukkueesta. Kuten Rantasenkin kohdalla niin Vuokatti-ryhmäläinen valittiin viimeisessä väännössä, vaikka viivan alla olisikin vähemmän tavaraa kuin ryhmän ulkopuolisilla... Itse olisin näyttöjen perusteella tehnyt viimeisen valinnan Jonne Lakasen, Airilan ja Föhrin välillä, ja olisin laittanut veljekset Vuokattiin. Airilan ja Föhrin välillä valinta onkin vaikeampi, koska miehillä on yhtä vähän näyttöjä ja se, miten toisella kulki vuosi sitten on täysin merkityksetöntä.

Suunta ja uria haistellen

Päädyin otsikon mukaiseen suunnitelmaan Jukolan pitkälle yölle torstain harjoituksen jälkeen. Tein treenin Tupavuoren kartalle kyhätyllä 6 kilsan reitillä. Se oli urien puuttumisen vuoksi suunnistuksellisesti useamman pykälän vaativampi kuin itse pitkä yö, mutta antoi osviittaa ja toimi varmaankin kärkijoukkueiden juoksijoille erittäinkin hyvänä Jukola-treeninä. Kangasta hieman, pari pitkää väliä joista toisessa rasti oli isomman mäen takarinteessa ja toisessa sitten hyvin epämääräistä tavaraa koko väli ja rasti takarinteessä.

Majapaikassa Himoksella tein perjantaina toisen lyhyemmän treenin kartan ainoalla tasaisella, mutta suunnistuksellisesti vaativalla, alueella. Lähinnä kuulostelin jalkojani koska suurin epävarmuus kohdistui sinne. Kaikki oli viime viikonloppuun nähden mallillaan.

Sotasuunnitelma oli selvä: Suunta on tärkein (peukalokompassi saa toimia varakompassina ja levarilla mennään), sitten urat, ja sen jälkeen sormet ristiin, että vasen pohje kestää. Erinäisiä tavoitteita olin myös miettinyt. Oli aikatavoite, joka oli laskettu omien surkeiden suoritusten pohjalta. Jouduin sitä korjaamaan kun katsoin ratamestarin laatimia ihanneaikoja. Otin 10 minsaa omasta pois. Siitä huolimatta 2h13min oli reilusti sen alle. Toinen tavoite oli osuussijoitus, joka oli laskettu hieman hitaammille ja vaativimmille radoille, jäin siitä noin 100 sijaa. Putkipätkää ennen olevien hajontojen jälkeen olin vielä turvallisesti osuussijatavoitteessa kiinni. Putkipätkän maastojuoksussa sitten jäätiin niille, jotka olivat talvella ulkoilleet. Ja kolmas tavoite oli nostaa joukkueen sijoitusta reilusti - minimitavoite nostaa ylipäätään. Minimitavoitteeseen päästiin 19 päänahalla. Se ei ole paljoa, ja jossain vaiheessa sijoituskin oli noin 50 sijaa parempi kuin puomilta lähtiessä.

Teltasta noustessa arvoin laitanko edellisenä päivänä ostetun lampun päähäni vai otanko pienen tuikun. Luin Markuksen ajatuksia niin että ehkä se kannattaa laittaa ja kun muutkin lähtöpuuhissa olevat asettelivat lamppujaan päähän niin ajattelin että menköön. 19-vuotiaana en olisi laittanut, mutta vanhana pitää pelata varman päälle.

Rata löytyy tuolta. Ykkösellä uloin hajonta. Täräytän 3000 lumenia päälle k-paikalle juostessa ja alan ottaa suuntaa. Tuntuu vaikealta kun ei ole levaria käyttänyt miesmuistiin. Valo heijastaa karttamuovista siten, että pitää vielä napsauttaa himmeämpi valaistus päälle. Kompassikäsi ojossa sitten uraa pitkin kohti ykköstä. En kunnolla näe onko kyseessä tiheikkö vai aukko, jonka reunassa rasti on. Punavihersokeus yhdistettynä vähän liian kirkkaaseen valaistukseen tekee hommasta hieman ilkeän oloista. En tietenkään malta pysähtyä ja ottaa siitä selvää vaan vedän polun jälkeen suoraan tiheikköön 200 metriä rastista vasemmalle, saan kiinni v-kuopasta ja siitä sitten rastille, jonka huomaan olevan aukon reunassa. Alkaa juuri niin kuin ei pitäisi.

Sitten sisäradan kautta tv-rasteille. Seiskalle tarjotaan ensimmäistä mäkeä ja minulla sisäradan kivi. Könyämiseksi menee ylämäki. Toisaalta hirveitä aikomuksiakaan ei ole väsyttää itseään ensimmäiseen mäkeen. Rasti löytyy suoraan, samoin seuraavat, vaikkakin 8. rasti on yllättävän alhaalla ja usko meinaa jo loppua. 11. rastin hajonnalla mulla on jyrkänne ja kierrän vasemmalta polkua ja siitä uraa tiheikön läpi rastille.

13-14-15 ovat isomman puoleisia hajontoja. Hajonnan haistoin jo 12. rastin jälkeisellä polulla koska miestä lähti eri suuntiin ja toiseksi siksi että tuolla alueella parveili hätääntyneen oloisia miehiä joka rastilla. Oli käsillä se fiilis, kun tietää, että nyt nousee sijoitukset.

Putkipätkä alkaa. 18. rastin jälkeisessä ylämäessä alkaa myös jalka painaa, ja fiilis vaihtuu siihen, etä nyt putoaa sijoitukset. Otan perstaskusta geeliä ja varon pudottamasta sinne ahdettuja varakompassia, toista geeliä, punaista särkylääkettä tai magnesiumeja. Mäen päällä hieman heikkoa toteutusta ja jonkinlaisen letkan toisena juoksen alas tielle paikasta jossa ei ole lainkaan uraa. Tien kautta sitten ylämäkikävelyä rastille. Sitten vain roikkumista muiden perässä. 22-23 väliltä ei ole tarkkaa kuvaa mistä mentiin - tai mentiin siitä, mistä se ura meni. 23:lla leimaan noin 15 ukon kanssa samoihin aikoihin, ja joku kysyy kuka luki karttaa. Kaikki nauravat ja pudistelevat päätään.

Tv-rastin jälkeen putki loppuu ja se on helposti arvattavissa vaikka kaikki lähtevätkin samaan suuntaan. Mulla on kumpare, ja se löytyy. Sitten tapahtuuu jotain mitä en osaa oikein jälkikäteen karttaa katsoessa vieläkään selittää. Jään pyörimään teiden väliin ja käyn myös tuossa 26. rastin hajontarastilla. Tässä sen pitäisi olla, just mentiin tien yli... Mulle ei jostain syystä avaudu lainkaan että en ole juossut toisen tien yli ja aikaa kuluu noin 3 minuuttia että saan jostain idean lähteä tien yli omalle rastille. Mysteeri tämä on edelleen. 29-30 välillä näen kasvattajaseurani paidan joka lähti puomilta minua muutaman minuutin eteen. Hivutan sen kiinni ja pidän huolen että se jää myös vaihtoleimauksessa taakse. Varsinaiseksi loppukiriksi hommaa ei voi luonnehtia. Sen näkivät myös tv-katsojat ja Fabian Hertner.

Fanit odottivat puomin jälkeen ja jäin kuvattavaksi ja vaihtamaan muutaman sanan. Kuvasta päätellen pitkä yö kesti vuosia. Naama oli ainakin vanhentunut H35:stä H50:een.

Kuva: Pauli.

 

Saldoksi tuli myös mustelma otsaan, joka näkyy myös kuvassa. Suunnitelma oli varsin oikeanlainen eli suunta kannatti pitää ja uraa juosta. Uraa oli ennakoitua huomattavasti enemmän, joten fyysiikalla jäätiin paljon. Se oli kuitenkin arvattavissa. Plussaa oli kuitenkin viimeisten vuorokausien lihashuollon onnistuminen. 22-23 välillä ohitin Pyrinnön juoksijan jonka liikkumisesta paistoi läpi kovat jalkakrampit. Niiltä luojan kiitos säästyin. Ykkösen ja 27. rastin typeryydet olisivat saaneet jäädä tekemättä. Ei mikään priima, mutta ei nyt ihan paskakaan suoritus - etenkin jos katsoo missä oltiin viikko sitten.

Levolla ja raivolla kohti 3. osuutta

Lauantaina juoksen elämäni ensimmäisen Jukolan pitkän yön. Toivottavasti nimenomaan juoksen ja koko matkan.

Tavoitteet on asetettu. Pidän ne omana tietonani - voin sitten kertoa seuraavassa blogimerkinnässä miten kävi.

Ajattelin että edellisen viikonlopun kisat olisivat olleet hyvää valmistautumista. Todennäköisesti olivatkin. Näin jälkikäteen tosin toinen kisa olisi pitänyt jättää välistä. Keskittyminen esim. vain sunnuntain pitkään olisi palvellut Jukolaa ehkä paremmin. Nyt on lähinnä epävarma olo. Vaikea oikeastaan sanoa, että sujuuko edes suunnistus vaikka sen osalta ihan ok menikin - siinä vauhdissa ei kai huonosti voi suunnistaa.

Maanantaina jalat olivat juntturassa ja yritin niitä venytellä pitkään. Soitin venyttelyn jälkeen paikallisia hieromalaitoksia läpi ja sain muutaman puhelun jälkeen yhteyden firmaan jolla oli tiistaiksi aika. Tiistaina hieroja vaikutti jopa suuttuvan siitä, että ihmisellä voi olla jalat niin surkeassa kuosissa - erityisesti tuo vasen, jonka perinteistä pohjejumia en ole huoltanut missään vaiheessa kunnolla kuntoon. Nyt sitten tunnin survomisen jälkeen tehtiin ohjelma, jossa on luvassa viikottaista hierontaa ja sähköhoitoa sekä päivittäistä venyttelyä. Ensi tiistaina jatketaan kantturan kuntoutusta.

Huomenna starttaa upouusi perhe-Renault kohti Jämsää. To-iltana on tarkoitus käydä harjoitusmaastossa, perjantaina on luvattu vesisadetta koko päiväksi.

Henkisesti olen pyrkinyt vittuuntumaan itseeni ja keräämään sellaista raivoa että polvi nousee vaikka sunnuntaina aamuyöllä vähän jalka painaisi. Biisilistankin tein varta vasten. Se alkaa tällä:

Ja jatkuu tällä:

 Ja on siellä tällaista tunnelmointiakin

Ja toiveena on että tämä soi päässä kun 3. osuuden putkipätkä koittaa. Tämän tahdissa olisi hyvä askeltaa

Lyhyeksi jäänyt pitkä eli Saariston kesärastit

Lauantaina Kuusistosta (ks. edellinen postaus) kotiin päästyäni olin aivan loppu. Söin, join, laitoin kamat kuivumaan ja voltarenit oikeaan polveen sekä vasempaan pohkeeseen. Katselin Nordic Tourin loppuun tv:stä - kisakeskuksen kuumuuteen en jäänyt sitä seurailemaan. Tarkoitus oli tehdä maanantaiseksi pp-show valmiiksi. Väsytti niin, että oli pakko nukkua hieman. Laitoin puhelimen herättämään klo. 19. Herään lopulta klo. 2.30 varhain sunnuntaiaamuna. Nukuin siis vajaa 9 tuntia. Syön ja juon lisää, otan vähän magnesiumiakin. Valmistelen maanantaista puhekeikkaa reilun tunnin. Ja noin neljän maissa väsyttää taas siten, että nukahdan heti. Puhelimeen asetan herätyksiä muutaman kappaleen vartin välein ja viimeisen vielä puolitoista tuntia ennen sunnuntain starttia.

Herään ensimmäiseen herätykseen ja nousen ylös. Syön ja juon lisää. Voltarenia vielä kipeisiin paikkoihin. Kamat kasaan ja kohti Paraista. Luvassa varmasti hieno maasto. Toiveena on että avokalliota tarjottaisiin mahdollisimman paljon. Tänään ei jalka nimittäin tule ryteiköissä nousemaan.

Kisakeskukseen ajetaan pikkuteitä ja vielä pienempiä teitä. Vanhan ajan kansallisten tuntua, suunnistuskilpailu jonne kukaan ei tule muuten vain katselemaan. Matkalla sekä kisakeskukseen että kisakeskuksesta lähtöön panen merkille, että maasto on yllättävän peitteistä, pohjalla kaikenlaista varvikkoa ja risukkoa. Alkaa vähän pelottaa. En verryttele koska kaikki liike on todennäköisesti pois matkavauhdista.

Suunnistus lähtee käyntiin heikosti. Ykkösvälillä yritän katsella milloin on hyvä nousta suon laidasta. Katselen vähän liian pitkään ja menen vasemmalta ohi. Kutosella seuraava isompi virhe, oikeastaan kaksi eli surkea lähtösuunta ja rastinotto. Vaikka viivat näyttävät muutoin ihan ok:lta niin päällimmäinen tunne on väsymys. Ei vaan jaksa ja notkojen peitteiset alueet, rinteiden kivikot ja muut ryteiköt syövät kaiken energian. Ainoa ratkaisu on löytää avokalliota mahdollisimman paljon, mutta niitä löytyy aina mäen päältä, jonne kipuaminen tarkoittaa tässä maastossa aina muutaman käyrän nousua. Päätös keskeyttämisestä hiipii mieleen 8. rastin jälkeen, jolloin ajaudun tiheikkö-kivikko yhdistelmään. Vituttaa oma surkea juoksukunto. 10. rastilla vielä luen että kyseessä on jyrkännerasti. Tulen jyrkänteelle, mutta rastia ei näy. Katselen siinä jonkin aikaa ja ihmettelen, että kyllä tämä jyrkänne pitäisi karttaan olla merkitty. Vasta sitten katson rastimääritettä ja osaan nousta jyrkänteen yläpuolella olevalle notkolle. Mieli on maassa.

10. rastilta lähtiessä katselen jo mitä kautta tästä pääsisi mukavasti kisakeskukseen. Päätän mennä metsää pitkin. Jossain vaiheessa takaani kuuluu ryskettä, syljeskelyä ja ähkimistä. Tiedän taakseni katsomatta että nämä suunnistusäänet kuuluvat vain yhdelle ihmiselle. Juoksen pientä uraa ja päätän antaa tietä. Katseet kohtaavat ja ex-päävalmentaja toteaa: "Kato, moro. Mikäs paita sulla on oikein päällä?" En ehdi vastata, koska miehen matka jatkuu loppurasteille. Minä oikaisen ja tulemme peräjälkeen maaliin.

Väsy, väsy, väsy. Molempina päivinä täysin ponnetonta menoa. Eikä 5 kilometrin hidasvauhtinen suunnistus Kuusistossa pitäisi viedä näin totaalisesti energioita kuin se vei. Jalat painoivat tänään jo 2. rastilla.

Jukolaan on muutama päivä. Ja voi olla että rangaistuslenkit keskeyttämisen vuoksi on syytä tehdä vasta Jukolan jälkeen. Torstaina harjoitusmaastoon ja sitä ennen lepoa.

Nordic Tourin kansallinen: lauantai

Kisakausi lähti käyntiin noin puoliltapäivin lauantaina. Moni asia oli itselle epäselvää. Jaksanko? Osaanko suunnistaa? Onko Kuusiston maastotuntemuksesta mitään hyötyä vai kannattaako niitä muistella? Onko tuttuja rastimiehiä? Mahtavatko vittuilla? Kauan aikaa sitten tässä maastossa on tehty jokunen treeni, samalle nurmikolle on rakennettu Kevätyön ja piirinmestaruuskisojen kisakeskuksia.

Katselen vielä perjantai-iltana vanhaa karttaa ja mietin mahtaako ratamestari juoksuttaa tien yli kartan länsipuolen kallioille, etelään radiomaston tuntumaan vai itäreunan soille. Turha kai näitä on spekuloida. Ainoa varma rastipiste on kallion päällä, jonne näkyy myös kisakeskuksesta. TuS ei ole todennäköisesti milloinkaan järjestänyt tuossa maastossa kisaa, jossa tuolla kalliolla ei olisi ollut rastia. Väsy painaa ja alan nukkua. Koko viikon olen nukkunut poikkeuksellisen pitkiä siivuja - usempi yli 10 tunnin yöuni.

Aamulla hermostunutta valmistautumista. Hätäinen soitto Markukselle, jonka starttiin on enää reilu tunti. Mies on edelleen vielä lähtökuopissa. Puolisen tuntia ja Markus on matkalla kisoihin, mutta eksynyt. Annan ohjeet ja alan siirtää kamoja autoon.

Kisakeskukseen saapuessani näen ylhäällä kalliolla sen rastin. Eli "Kotkan pesä" kuten Janne tuota nimitti tv-lähetyksessä. Markuksen ja A-P:n maaliintulon jälkeen on aika siirtyä lähtöpaikalle.

Lähtökarsinassa tulee sellainen fiilis, että nyt vaan mennään ja aloitus olisi hyvä tehdä perusvauhtia reippaammin. Jos saisi keskittymisen silleen paremmaksi...

...eli pummaan heti ykköstä. Perkeleen huonosti oli ratakuvaus printattu karttaan, ja lähtöviitoitus kuluukin kolmiota etsiessä. Lyhyt ykkönen, jätän "varmasti ykköselle"-ohjeet nuoremmille ja yritän oikaista suoraan. Saan kiinni kivikosta ja siitä sitten rastille.

Tämän jälkeen suunnistus on kiihtyvää muutaman välin verran. Yritän vetää suoraan, koska ei tuolla mäen päällä kannata kierrellä - luen lähinnä avokalliot ja rastit löytyvät suoraan. Seiskalla alkaa olla tämän päivän parhaimmat suoritukset suoritettu.

7-8-9: Kohti itäpuolen soita ja ryteikköjä. Valinta on osapuilleen suoraan kulkukelpoisuutta haistellen. Rastit löytyvät mutta ryteiköissä en osaa enää nopeasti enkä taloudellisesti juosta. Pitänee harjoitella tuota paskojen maastojen metsäjuoksua.

9-10: Oikeastaan aika klassinen varsinaissuomalainen väli. Kierrän suon ja samaistan suon jälkeisen avokallion + kiven väärin. Kompassi näyttää oikealle, mutta lähden nenää pitkin alas, vastaan tulee avokalliokumpare ja kaikki täsmää - kunnes ohitan kumpareen. Siitä sitten vähitellen löydän itäpuolelta rastin, jonne kompassi osoitteli jo paria minuuttia aiemmin.

Pummiin katkeaa myös väkinäinen jaksaminen. 11. rastilla Orvo istuu vahtimassa suunnistajia, moikkaamme ja rastimies vielä huutelee perääni jotain kannustavaa. Yritän loikkia mäen ylös mahdollisimman urheilullisen näköisesti koska tunnen Orvon katseen selässäni. Alan kävellä heti kun arvaan, että olen jo kadonnut miehen näköpiiristä. 12. rastilta lähtiessä huomaan, että Orvon faijakin on metsässä.

Jätän viimeiset energiani 12-13 välin suolle ja yritän huolehtia vain siitä, että loput rastit löytyvät ilman pummaamista. Lopun tiukkojen rastivälien suorittamista haittaa huomattavasti rataprinttauksen heikko laatu. 17. rastillekin onneksi tajuan mennä, vaikka alun alkaen lähdin jo toiseksi viimeiselle.

Maaliviitoitusta juostessani huomaan onnekseni että kaikki seuraavat Nordic Tourin takaa-ajoa.

Nordic Tour Turussa: perjantai

Kova suunnistusviikko takana. Ne maajoukkuesuunnistajat, jotka osallistuivat pohjoismaiselle Tourille, majoittuivat 150 metrin päähän kotiovelta, joten vanhemman pojan kanssa kävimme karttalenkkien lomassa bongaamassa maailman kärkeä. Torstaina nähtiin norskeja ja perjantai-iltana sveduja. Poika teki metsässä niin sanotusti omaa työtään.

Perjantaina oli luvassa sprintti yliopistolla. Entisen työhuoneeni ikkunasta olisi kenties pystynyt näkemään reitin k-paikalta ensimmäiselle rastille. Ihme ettei talon nykyiset työntekijät olleet tajunneet myydä "Kaijan kulmahuoneeseen" VIP-lippuja.

Ennen sprinttiä useampi 1990-luvun juniorilupaus oli valmentamassa lupauksilleen katetta nuoremmasta ikäpolvesta Hippo-rastiseikkailussa.

Itse sprintti oli ihan miehekkään näköistä toimintaa - eritoten siksi, että seurasimme vain miesten kisan. Kovaa ne veti, jopa niin kovaa, että suunnistuksen juoksuvauhtiskeptikko Saarinenkin oli ainakin jonkin verran otettu kilometrivauhdeista.

 Juoksuvauhti tyydyttää miestä

Jonaksen kampaus pysyi vauhdista huolimatta hyvin kuosissa

Hylsyjä luvassa maailmancupissa

Kilpailukausi on alkamassa, joten oli syytä syventyä lauantain ja sunnuntain kisojen kilpailuohjeisiin. Samaisten kisojen yhteydessä juostaan myös maailmancupin osakilpailu. Ohjeissa sanotaan seuraavaa:

Lauantain kilpailussa kartan näyttäminen tai minkään informaation kertominen lähtöään odottavalle maailmancupin kilpailijalle johtaa kyseisen kilpailijan hylkäämiseen.

Korostaisin tuossa tarkennusta minkään informaation kertominen. Kilpailijoiden siis kannattanee saapua Kuusiston lähtökarsinaan vakuumissa jottei kukaan pääse kertomaan heille kuulumisiaan.

Kevät, televisiointi ja huippuliiga

Kevät tuli Varsinais-Suomeenkin. Vielä kolmisen viikkoa sitten katselin kateellisena Seinäjoelta Vaasaan matkaavan junan ikkunasta lumettomia metsiä, joita en vielä kotimaisemissa ollut nähnyt. Kateus loppui tähän sillä muutoin maisemat näyttivät perin ankeilta.

Varma kevään merkki on myös Suunnistuksen Huippuliiga - La Primavera. Samalla kun olen seuraillut hyviä suunnistuskisoja olen ollut otettu siitä, miten hieno televisiolaji suunnistuksesta on saatu tehtyä. Televisiointia on viety Urheilukanavan ja Nelosen aloittama Ylellä hienosti eteenpäin

Parikymmentä vuotta sitten suunnistuksen televisointi oli kiinni yhdestä miehestä eli Pekka Oksalasta. Jos Pekka ehti niin hänen toimittama juttu SM-kisoista, Isotonicista tai kainuusta saattoi tulla urheiluruudussa - joskus jopa 10milasta, Halikosta tai kevätyöstä tehtiin juttuja. Ja Pekan selostama Venlojen ja Jukolan viestin  kooste tuli sitten jukolaviikonlopun sunnuntai-iltana tai myöhemmin seuraavalla viikolla.

Ongelma metsien kätköissä sijaitsevan urheilutapahtuman mielenkiinnottomuudesta myös tunnistettiin tuolloin. Suunnistuksen sisältä ratkaisuksi keksittiin se, että siirrytään metsistä sinne missä ihmiset ovat. Syntyi sprintti, jota olisi helppo televisioida. Muistan, että Vaasassa suunnistettiin niitä ensimmäisiä televisioituja sprinttejä - tosin kisan nimeä en muista. Mårtenssonit, Salmet, Jörgensenit ja Karppiset painoivat menemään. Televisiointitekniikka oli periaatteessa sama kuin hiihtokilpailuissa: tuijotettiin tyhjää kuntopolkua tai puistonreunaa, mies tulee näkyviin, käy pusikossa leimaamassa ja lähtee pois. Väliajat ruudulla kertoivat tilanteen. Sprintin televisiointi ei tästä sinänsä ole karttakuvia lukuunottamatta kovinkaan paljon muuttunut.

Emit ja gps sitten ratkaisivat pelin siten, että suunnituskilpailun seurannan vuoksi ei tarvitsekaan kilpailla avoimilla alueilla vaan voidaan mennä takaisin myös metsän puolelle. Mutta oikeastaan vasta aivan viime vuosina seurantatekniikka on saatu toimimaan suhteellisen moitteettomasti televisioinnin kanssa. Siitä huolimatta joissakin kisoissa televisiointi on ohjannut aivan liiaksi ratasuunnittelua. Tästä karmea esimerkki oli esim. Trondheimin MM-kisat.

Kuka kaipaa yleisörastivälejä pellonkulmasta pellonkulmaan? Tähän perustui isolta osin Trondheimin televisointi. Näitä ei onneksi ole ollut juuri lainkaan esimerkiksi jukoloissa - Mikkelissä tietysti loikotettiin ampuraradalta tielle kameroiden vuoksi, mutta eipä sieltä Mikkelistä juuri hyvää sanaa muutenkaan keksi.

Joka tapauksessa vuoden 2013 huippuliiga osoitti, että tv-paketin pystyy kasaamaan erittäin toimivaksi. Haastavat maastot, tiukat radat ja hyvä taso. Asiantuntijaksikin riittää yksi asiantuntija. Tämä olisi hyvä tiedostaa esim. jääkiekon tv-tuotannossa - ei se peli edellytä että siellä on jokaisessa katsomokerroksessa joku valmentaja suu vaahdossa kertomassa miten hyvin peliin on tai ei oltu valmistauduttu.

Itse asiassa suunnistuksen tv-tuotanto on mennyt yhdessä teknisen kehityksen kanssa niin pitkälle, että tällä haavaa huonoiten televisiosta seurattava suunnistusmatka tuntuu olevan sprintti. Matka, jonka piti olla se tv-laji. Tuloksena on kuitenkin melko epämääräisen ja koomisen näköistä säntäilyä kävelykaduilla, jonka seuraaminen osin matkan lyhyyden ja hektisyyden vuoksi on hankalampaa.

Enää kameroiden vuoksi ei tarvitse tinkiä kovinkaan paljon. Huippuliigan finaalissa suunnistuksen näkökulmasta turha yleisöväli, mutta olkoon finaalin vuoksi. Lohjalla vähän tylsä avohakkuuväli, mutta näkeepä siinä tasamaan nylkyt missä olosuhteissa siellä juostaan. Paimiossa ei ainakaan katsojan silmään tingitty yhtään.

42+ jääradalla

Lupasin viime keväänä, että osallistun uudenvuoden aaton aattona juostavaan maratoniin. Tuolloin oli selvää, että en pääse osallistumaan Tukholman maratonille, jonne olin ilmoittautunut. Lisäksi tiesin entuudestaan, että talvelle olisi hyvä saada joku (liian kova) fyysinen haaste joka toimii joko kannustajana harjoitella ja/tai varoituskellona, että olen huonossa kunnossa. Kolmas syy osallistumiselleni oli se, että tämä neljättä kertaa järjestettävä (numerolapussa tosin lukin 5th mutta mitä pienistä) maraton on idealtaan loistava.

Tapahtuma syntyi alkujaan kolmen miehen ideasta. Joulukuun loppu on ajankohta jolloin on yleensä aikaa ja kaikki kolme olivat yleensä tuolloin Suomessa. Miehet järjestivät maratoninsa itse. Tapahtuma laajeni. Mottona on ollut, että läpi mennään ja kukaan ei juuri harjoittele. Tänä vuonna ilmoittautuneita oli ennätykselliset kaksikymmentä.

"Kisa"-aamuna luin facebookista, että flunssa ja subjektiiviset kuntoarviot olivat karsineet lähtijöitä siten, että viivalle asettuisi 13 juoksijaa. Viivalla oli kuitenkin vain tusina juoksijoita, koska yksi juoksijoista oli tulossa myöhässä. Hän myöhästyi lopulta noin 10 minuuttia, juoksi muut kiinni ja oli maalissa ensimmäisenä...

Halikon jälkeen taisin käydä kerran lenkillä ja sitten 7 viikkoa totaalitaukoa urheilusta. Maratonia silmällä pitäen tein viimeisen kahden viikon aikana joitakin kuntoilusuorituksia, lähinnä testaillen talvijuoksuvarusteita pakkaskeliin. Sitä ei tullut. Edellisenä iltana oli vielä kohtuullisen hyvät pyöräteiden pohjat mutta aamun valjetessa kaikki oli toisin. Mittari näytti plussaa ja lumen sijasta kaikkialla oli jäätä. Ennen starttia kyseltiin toisiltamme, kuka lähtee 6 tunnin, kuka 5 tunnin alittajien ryhmään.

Lähtö - 15

Tavoitteenani oli juosta koko matka maaliin. Kyseessä oli ensimmäinen maratonini joten vauhdinjakotaktiikaksi otin muiden seuraamisen. Lähdin mielestäni iisisti. Juoksulinja piti valita jääolosuhteiden vuoksi pyörätien vasemmalta tai oikealta reunalta.

Kaaduin ensimmäisen kerran noin 2 kilometrin kohdalla koska juoksin liian sivussa ja jalkani upposi ojaan. Eka huolto 5 kilsassa Paattisten keskustassa. Moision suoraa (ks. kuva) odottivat kaikki. Pohjanmaan miehiä tietysti tuo suoran pätkä naurattaisi, mutta meillä päin tuo on niitä pisimpiä keskellä peltoaukeaa. Vastainen tuuli, jota tilattiin, oli myös paikalla. Homma kulki mukavasti, 10 kilsassa jälleen huolto. Tuntui mukavalta. Kärki oli tosin jo kadonnut sumuun. Kärkiporukan ja meidän välissä oli yksi parivaljakko joka juoksi koko ajan samaa vauhtia.

15-25

Seuraava huolto 15 kilsassa, jossa en malttanut napostella suolaisia tai juoda kovinkaan pitkään vaan lähdin edessä olevan parivaljakon perään. Otin noin 2-3 kilsan matkalla heidän 300 metrin kaulansa kiinni ja jatkoin heidän kanssaan. Vauhti oli sitä samaa, 6,5 - 7 minsaa kilometrillä. Oikean reiden alaosasaan alkoi syntyä pientä tuntemusta, mutta ei mitään hälyttävää.

20 kilometrin huolto oli jo Turun esikaupunkialueella ja pyörätien liukkaus muuttui entistä pahemmaksi. Teiden ylitykset lisäksi alkoivat katkaista juoksurytmiä. Tällä maratonilla ei ole keltaliivisiä ihmisiä pysäyttelemässä muuta liikennettä. Toisaalta tällaistahan se juoksulenkkien juokseminen kaupungissa on - eli onhan tätä harjoiteltu.

25-28

Esikaupunkialueelta Turun keskustaan. Koulukadun jalkakäytä, jossa jäätynyt lumisohjo vaikeutti huomattavasti etenemistä. Jossakin kadun ylityksen yhteydessä tehdyssä lumivalliylityksessä vasen pohje ilmoitti halustaan krampata ensimmäisen kerran. Tiesin, että tämä tulee, mutta vitutti, että se tuli jo nyt. Jatkoin matkaa. Otin taskusta magnesiumia. Aurajoen rannassa olevalla huoltopisteellä popsin suolapähkinöitä, join kupillisen urheilujuomaa, kupillisen vettä, otin toisen magnesiumin ja otin vielä suolatikkuja mukaan. Jatkettiin samalla porukalla. Luvassa olisi kolme 3,7 kilometrin kierrosta kaupungin keskustassa.

Martinsillalta yli joen. Koska tällä maratonilla ei ole myöskään keltaliivisiä opastajia, menimme tien väärälle puolelle - teimme siis ratarikon kiertäen muutamia kymmeniä metrejä ja otimme kahdet ylimääräiset liikennevaloristeyksen ylitykset. En kuitenkaan päässyt muiden mukana niitä ylittämään, koska pienen liukastumisen jälkeen molemmat jalat kramppasivat. Seisoin siinä, enkä pystynyt liikuttamaan jalkoja mihinkään. Vähitellen pystyin köpöttöen siirtymään talon viereen jonka seinää vasteen yritin venyttää pohkeita. Ravistelin reisiä ja otin muutamia kävelyaskelia. Näin kärkiporukan juoksevan kadun toisella puolella eli olin siis 3,7 kilsaa jätkiä jäljessä. Jätkät huutelivat mitä minä sieltä kautta olen kiertänyt. Kävellä köpöttelin risteysten yli ja palasin maratonreitille.

3*3,7 km keskustassa

Vittumaisimmat hetket mitä ikinä olen Turussa viettänyt. Valuin porukan hännille kuin innokas karkulainen Tour de Francella. Jalkakäytävät täyttä paskaa eli siis peilijäässä. Siellä missä uskalsi, kannatti juosta autotiellä. Toinen kierros oli henkisesti kaikkein raskain - jalat sattuivat ja silloin kun Brooksit lipesivät niin yleensä sattui vielä enemmän, nojailin melko moneen liikennemerkkiin ja yritin saada jalkoja kuntoon. Pyrin kuitenkin pitämään häntäryhmän näkyvissä etten jäisi yksin taapertamaan.

Hirvensaloon

Loppuveto oli kuutisen kilometriä. Onneksi tasaista menoa pyörätiellä eikä kovin montaa liikennevaloristeystä. "Juoksin" toisen iskuja kokeneen juoksijan kanssa loppuun. Tilasimme vielä yhden huoltopisteen Hirvensalon sillan jälkeen. Hirvensalon suoralla oli vielä yksi tienylitys, jossa jälleen jalka lipesi ja krampit yltyivät. Jatkoin matkaa huutaen suoraa huutoa ja kiroilin. Iltapäiväkävelyllä olleet vanhukset antoivat yllättävän helposti tietä.

Kannattiko?

Jääolosuhteet tekivät tästä reissusta sen, että tämä menee kaikista kokemistani urheiluälyttömyyksistä ehdottomasti ykköseksi. Kipukynnyksen kasvukin oli hieno huomata - on tosin vielä liian aikaista sanoa hajosiko jokin paikka pahemmin.

En sulje pois sitäkään, että tämä toistuisi vuoden päästä. Mutta olen myös tyytyväinen että pidin maratonin jälkeisessä saunassa turpani kiinni vuoden 2013 maratonista keskusteltaessa.