Kevät, televisiointi ja huippuliiga

Kevät tuli Varsinais-Suomeenkin. Vielä kolmisen viikkoa sitten katselin kateellisena Seinäjoelta Vaasaan matkaavan junan ikkunasta lumettomia metsiä, joita en vielä kotimaisemissa ollut nähnyt. Kateus loppui tähän sillä muutoin maisemat näyttivät perin ankeilta.

Varma kevään merkki on myös Suunnistuksen Huippuliiga - La Primavera. Samalla kun olen seuraillut hyviä suunnistuskisoja olen ollut otettu siitä, miten hieno televisiolaji suunnistuksesta on saatu tehtyä. Televisiointia on viety Urheilukanavan ja Nelosen aloittama Ylellä hienosti eteenpäin

Parikymmentä vuotta sitten suunnistuksen televisointi oli kiinni yhdestä miehestä eli Pekka Oksalasta. Jos Pekka ehti niin hänen toimittama juttu SM-kisoista, Isotonicista tai kainuusta saattoi tulla urheiluruudussa - joskus jopa 10milasta, Halikosta tai kevätyöstä tehtiin juttuja. Ja Pekan selostama Venlojen ja Jukolan viestin  kooste tuli sitten jukolaviikonlopun sunnuntai-iltana tai myöhemmin seuraavalla viikolla.

Ongelma metsien kätköissä sijaitsevan urheilutapahtuman mielenkiinnottomuudesta myös tunnistettiin tuolloin. Suunnistuksen sisältä ratkaisuksi keksittiin se, että siirrytään metsistä sinne missä ihmiset ovat. Syntyi sprintti, jota olisi helppo televisioida. Muistan, että Vaasassa suunnistettiin niitä ensimmäisiä televisioituja sprinttejä - tosin kisan nimeä en muista. Mårtenssonit, Salmet, Jörgensenit ja Karppiset painoivat menemään. Televisiointitekniikka oli periaatteessa sama kuin hiihtokilpailuissa: tuijotettiin tyhjää kuntopolkua tai puistonreunaa, mies tulee näkyviin, käy pusikossa leimaamassa ja lähtee pois. Väliajat ruudulla kertoivat tilanteen. Sprintin televisiointi ei tästä sinänsä ole karttakuvia lukuunottamatta kovinkaan paljon muuttunut.

Emit ja gps sitten ratkaisivat pelin siten, että suunnituskilpailun seurannan vuoksi ei tarvitsekaan kilpailla avoimilla alueilla vaan voidaan mennä takaisin myös metsän puolelle. Mutta oikeastaan vasta aivan viime vuosina seurantatekniikka on saatu toimimaan suhteellisen moitteettomasti televisioinnin kanssa. Siitä huolimatta joissakin kisoissa televisiointi on ohjannut aivan liiaksi ratasuunnittelua. Tästä karmea esimerkki oli esim. Trondheimin MM-kisat.

Kuka kaipaa yleisörastivälejä pellonkulmasta pellonkulmaan? Tähän perustui isolta osin Trondheimin televisointi. Näitä ei onneksi ole ollut juuri lainkaan esimerkiksi jukoloissa - Mikkelissä tietysti loikotettiin ampuraradalta tielle kameroiden vuoksi, mutta eipä sieltä Mikkelistä juuri hyvää sanaa muutenkaan keksi.

Joka tapauksessa vuoden 2013 huippuliiga osoitti, että tv-paketin pystyy kasaamaan erittäin toimivaksi. Haastavat maastot, tiukat radat ja hyvä taso. Asiantuntijaksikin riittää yksi asiantuntija. Tämä olisi hyvä tiedostaa esim. jääkiekon tv-tuotannossa - ei se peli edellytä että siellä on jokaisessa katsomokerroksessa joku valmentaja suu vaahdossa kertomassa miten hyvin peliin on tai ei oltu valmistauduttu.

Itse asiassa suunnistuksen tv-tuotanto on mennyt yhdessä teknisen kehityksen kanssa niin pitkälle, että tällä haavaa huonoiten televisiosta seurattava suunnistusmatka tuntuu olevan sprintti. Matka, jonka piti olla se tv-laji. Tuloksena on kuitenkin melko epämääräisen ja koomisen näköistä säntäilyä kävelykaduilla, jonka seuraaminen osin matkan lyhyyden ja hektisyyden vuoksi on hankalampaa.

Enää kameroiden vuoksi ei tarvitse tinkiä kovinkaan paljon. Huippuliigan finaalissa suunnistuksen näkökulmasta turha yleisöväli, mutta olkoon finaalin vuoksi. Lohjalla vähän tylsä avohakkuuväli, mutta näkeepä siinä tasamaan nylkyt missä olosuhteissa siellä juostaan. Paimiossa ei ainakaan katsojan silmään tingitty yhtään.