Pääsin viime viikolla "loman" jälkeen "töihin". Energiaa riitti, joten tarkoituksena oli tehdä vahvasti suunnistuspainotteinen viikko, joka huipentuisi lauantain keskimatkan kansalliseen. Tiistaina 6 kilsaa varsinaissuomalaisella avokalliolla, yllättävän kivasti kulki vaikken mitenkään yrittänyt juosta rivakampaa tahtia. Keskiviikkona oli vuorossa 4 kilsaa teemalla "kovaa ilman kompassia". Ajatuksena oli valmistautua lauantain keskimatkaan. Puolitutussa maastossa homma ei sujunut lainkaan. Suunnistaminen oli laiskaa ja virhettä tuli toisen perään. Torstaina sitten piti juosta rauhallisesti 6 kilsaa, maasto oli sellaista tyypillisempää sisämaan varsinaissuomalaista: selkeitä 3-4 käyrän avokalliomäkiä joiden välissä risukkoa, tiheikköä tai suota. Aika virheetöntä suunnnistusta, ennen viimeistä rastia kuitenkin meni nilkka ympäri. Kävin leimaamassa viimeisellä ja maalissa. Seuraavana päivänä menin lääkäriin, jonka mukaan vasemmassa nilkassa on yksi jänne venähtänyt ja toisessa jonkinsortin repeämä - antoi 10 päivää sairaslomaa "töistä". Nyt on sitten tehty kuntopiirejä koko viikko.
Bon Scott
Kuntopiirien välissä olen ehtinyt tekemään myös "töitä" samoin kuin lukemaan pitkästä aikaa jotain muutakin kuin työkirjallisuutta ja sähköposteja. Kirjahyllyä katsellessa huomasin muun muassa, että olin unohtanut lukea loppuun jo viime vuonna aloittamani Clinton Walkerin kirjoittaman kirjan Highway to Hell: Bon Scottin elämä ja kuolema.
Joidenkin mukaan se ainoa oikea AC/DC:n laulusolisti Bon Scott ja hänen maineensa on tietysti saanut majesteettiset mittasuhteet. Hän eli kuten rokkarin pitää ja kuoli 33-vuotiaana kuten rokkarin pitää, rankan illan jälkeen Lontoossa kaverin auton etupenkille tukehtuen omaan oksennukseensa.
Clinton Walkerin Highway to Hell on ylistyspuheenvuoro Bon Scottista. Toiseksi se on historiikki AC/DC:n alkuvuosista aina Back in Blackiin asti. Kolmanneksi se on historiikki australialaisen rockin alkutaipaleesta 1960-luvulta ja 1970-luvun alusta, ja antaa jotain myös brittien 1970-luvun rock-skenestä.
Kirja ei kuitenkaan ole mikään mestariteos. Walker pystyy kuvaamaan Bonin elämää erittäinkin hyvin aikaa ennen AC/DC:tä: Bon Scott on tarinan keskiössä ja hänen bändinsä sekä muut touhut kuvataan hänen kauttaan. Sen sijaan AC/DC-aikaa kuvatessaan, kuva Bon Scottista rakennetaan bändin kautta - yksityinen Bon Scott jää bändin kuvauksen taustalle. Osaksi kenties siksi, että elämä noina vuosina näytti aika sekavalta ja Bon ilmeisesti tosiaan oli melko yksin. AC/DC:n alkuvuosien historian kirjoittamistakaan ei kuitenkaan kirjassa ole tehty onnistuneesti.
Walker on tietysti informattiensa varassa. Ja suurin pulma on ollut se, että bändin biisien oikeuksien omistaja tuotantoyhtiö Albert sekä ilmeisesti Youngin veljekset eivät ole halunneet tehdä mitään yhteistyötä kirjailijan kanssa. Tästä seuraa se, että AC/DC:n historia jää pahasti vajaaksi koska Youngit olisivat olleet tietysti ensisijaisia haastateltavia. Walker joutuu siis käyttämään aineistonaan lehtijuttuja sekä joitakin alkuaikojen managerin, Bonin ex-tyttöystävien ja bändin entisen basistin Mark Evansin haastatteluja. Joitakin tapauksia kirjassa siis vain spekuloidaan, koska Youngit eivät ole kertomassa miten asia on mennyt.
Juhani Suomen kekkoskirjoista Walkerin Highway to Hell:iin elämänkertojen ongelmana on miltei aina se, että kirjan päätähti esitetään suhteettoman myönteisessä valossa. Kenties ärsyttävin puoli Highway to Hell:ssäkin on laulajan ylistäminen. Sen Walker tekee selväksi heti johdannon ensimmäisellä sivulla:
"Bon Scott oli kuitenkin työväenluokan sankari jo eläessään. Kuoltuaan hänestä tuli ikoni."
Ja jatkaa kolmannella sivulla seuraavasti:
"Hän on keskuksena äänen, rytmin ja bluesin pyörremyrskyssä, joka silloin sulki kaiken sisäänsä ja yksinkertaisesti imeytyi ilmaan, jota hengitimme saaden ruummimme nykimään tahdottomana tahdissa."
Ja samalla sivulla:
"Bonin, tuon ilmaisurajoitteisten vähäosaisten karkean runoilijan, tenho on ennallaan vielä hänen kuolemansa jälkeen."
Seuraavalla sivulla:
"Hänen loistavuutensa perustui hänen vakuuttavuuteensa"
Ja seuraavalla sivulla Walker muistuttaa, että sinussakin - juuri sinussa blogin lukija - on myös Bon Scottia:
"Ehkä meissä jokaisessa on hieman Bonia, vaikka jotkut eivät tätä tahdokaan myöntää, koska eivät uskalla katsoa peiliin"
Kriittisimmillään johdossa päästää kun todetaan, että
"Hänessä oli suurta hengen jaloutta, mahdollisesti jopa liian suurta"
Objektiiviseen kirjallisuuteen tottuneiden, jotka valitsevat Bon Scottin elämänkerran luettavakseen siksi, että haluavat tietää Scottista, AC/DC:stä tai rock-historiasta lisää, kannattaa jättää eritoten kirjan johdanto lukematta. Ainakin omalla kohdallani Walker ei missään nimessä ainakaan vakuuttanut lukijaansa, päinvastoin olin jättämässä kirjan jo johdannon jälkeen. Onneksi seuraavat luvut ovat hyvin tehtyjä aina kirjan jälkikirjoitukseen asti. Jälkikirjoituksessa kuvataan Back in Blackin syntyä ja Brian Johnsonin ensiaskeleita bändissä. Lukijalle ei jää epäselväksi, vaikuttiko Bon Scott edelleen myös bändin tunnetuimman ja myydyimmän albumin sisältöön.
"Jopa haudan takaa Bonin jalomielisyys hohkasi suurempana kuin mitä suurin osa ihmisistä ehtii elämänsä aikana kerätä kokoon"
Eikä epäselväksi jää myöskään se, pystyikö Johnson korvaaman Scottia. Sydneyn keikalla noin vuosi Scottin kuoleman jälkeen "Bon Scottin kaiku värähteli jokaisessa yhtyeen soittamassa kappaleessa, jokaisessa nuotissa ja iskussa."
Inga kommentarer:
Skicka en kommentar