Erään raaseporilaisen suunnistajan ja ratamestarin blogia lukiessa huomasin, että pitäisi itsekin varmaan käydä läpi kaikenlaisia vaivoja, joita tällainen lorviminen ja kuntoilemattomuus teettää normaalia huonomman kuntosuunnistajan peruslöhöilykaudella.
Sitä kun alkaa tulla miehen ikään niin ylirasituksesta tai liiasta viinan juonnista syntyneet kivut korvautuvat vähitellen toisiksi. Verenkierto heikkenee, muisti pätkii ja virtsa karkailee.
Syksyn päällimmäinen tunne on ollut kuitenkin lievähkö ahdistus alapäässä eli palleissa. Sitä sitten ihmettelin muutaman viikon ja käytiinhän tuota asiaa läpi myös Käpylässä kämppäkaverini kanssa. Ongelman pysyessä sinnikkäästi jo kolmatta-neljättä viikkoa aloin vähitellen ottaa asioista selvää eli menin internettiin ja laitoin hakusanoiksi "kivekset" + "elohiiri". Sieltä löytyi aivan loistava sivu www.miesklinikka.com
Varoitukseksi voin todeta, että jos tsekkaatte kyselypalstan kysymyksiä, niin sitä ei kannata tehdä täydellä vatsalla. Huomasin nopeasti, että ongelmani oli todella vaatimaton verratuna moniin muihin, kuten siihen sankariin, jonka pilin päässä on ollut kaksi vuotta sentin halkaisijaltaan oleva patti ja vaimo on nyt alkanut siitä valittaa...
No, opin sen, että kannattanee lähteä urologille. Ensin siis työterveyslääkärille, joka passitti verikokeisiin ja varasi ajan seuraavaksi päiväksi urologille.
Urologi oli minua kaksi kertaa pidempi ja kolme kertaa painavampi herra, joka otti lapiokäsillään minut lempeästi hymyillen vastaan. Tohtori sitten sanoi siinä toiselle, että nämä verikokeen arvot ovat aivan loistavia, erityisesti tästä blaablaa-arvosta moni olisi kateellinen. Jaa, hieno homma varmaan, vastasin.
Kun olin kertonut oman suusanallisen kuvauksen asiasta, doctor pyysi minua hyppäämään pöydälle housut kintuissa. Siinä sitten tutkittiin ja paineltiin. Sattuuko tää, entä tää, tää on varmaan kipeä? Joo, ei näissä mitään vikaa ole, kyl se nyt viittaa eturauhastulehdukseen.
Tiesin internet-opiskeluni perusteella mitä seuraavaksi on vuorossa. Viimeistään nyt selviää, virtaako suonissa pelkkää heteron verta. Joo, eli menepä siihen kyljelleen ja laita jalat koukkuun. Samassa urologin grillimakkaraa muistuttava sormi tunnusteli eturauhasta. Sattuuko, sattuuko? Joo, sattuu niin helvetisti, voitko ottaa sen sormen pois!
Loppuvastaanotto meni enemmän tai vähemmän ohi korvien. Sain 60 päivän antibioottikuurin, ja hoito-ohjeet: pidä itsesi lämpimänä ja yhdyntää suosittelen mahdollisimman usein.
Jatkossa pidän pitkiä kalsareita ympäri vuoden. En periaatteessa pelkää eturauhastulehdusta, mutta urologin vastaanotolla minua ei enää nähdä... ainakaan miesurologin...
onsdag 23 december 2009
fredag 18 december 2009
Seurasiirrot
Tuossa joskus taannoin laitoin kauden 2010 tavoitteeksi muun muassa sen, että hankkisin itselleni ihan oikean suunnistusseuran. Viime vuosina en tosiaan enää virallisesti seuran jäsen ole ollut, enkä toisaalta myöskään lisenssimaksuja maksanut.
Koska näistä asioista ei perinteisesti puhuta ennen kuin nimi on paperissa, niin voin kertoa ainoastaan sen, että keskusteluja käydään parhaillaan.
SSL kuitenkin julkaisi äskettäin seurasiirtoja, joita ehkä voisin lyhyesti kommentoida. Turkulaisittain näyttää siltä, että TuS ei kiinnosta tai TuS:a ei kiinnosta. Oli kumpi tahansa, niin asia on TuS:n kannalta erinomainen. 1990-luvun alun menestys oli pitkälti juniorikasvatuksen tulosta, johon sitten lisättiin Forsmanin Pete, joka saatteli Janne Salmen ankkuroimaan 10-mila ja Jukola voitot. Samaan aikaan taustalla kasvoi 10-milajoukkueellinen H16-H20 sarjalaisia Upi Vainisen kasvatteja, jotka menestyivät hyvin esimerkiksi Undomens 10-milassa tai 10-milan nuorten viestissä (jälkimmäisestä tuli muistaakseni jopa pari voittoa). 1990-luvun puolivälin jälkeen TuS:n menestys perustui ulkomailta roudattuihin maajoukkuemiehiin. Samaan aikaan kun juniorit siirtyivät pääsarjaan ja kun olisi ollut paikka antaa parikymppisille nuorille vastuuta, niin paikka jopa Jukolan kakkosjoukkueeseen oli saavuttamattomissa. Janne Salmen Super-Class-Groupin varjosta suurin osa potentiaalisista viestijyristä lopetti kokonaan, osa vaihtoi seuraa. Tampereen MM-kisojen jälkeen ulkomaiset maajoukkuemiehet lähtivät ja jäljelle jäi joukko 35-vuotiaita ukkoja ja Jani Tamminen, ja sitten kynnettiinkin syvällä. Viimeiset 2-3 vuotta ovat näyttäneet hyviltä, parikymppiset jannut tekevät nousua ja vanhoilla papoilla on vielä virtaa. Erityisen ilolla katselin nuorten miesten toimintaa viime keväänä 10-milan paluumatkalla. Siinä oli vanhan liiton meininkiä – hyvältä näyttää.
TuMe puolestaan yllätti siirtomarkkinoilla rekrytoimalla poikkeuksellisesti suomalaisia suunnistajia. Toisin kävi suomalaisen kansallistunteen ytimessä Lapualla, jossa onkin melkein jukolajoukkueellinen entisen Neuvostoliiton kansalaisia. Pyrintö näyttää vahvistavan rivejään. Sen sijaan ihmettelen edelleen mitä australialaiset näkevät Kurikassa. Ylipäätään Pohjanmaalla oltiin aktiivisia. Vetelin Kuiv…ööö…Urheilijoiden manageri viettänee leppoisan joululoman hypistelemällä Löfbackan ja Myllymäen allekirjoittamia soppareita.
Nimekkäin siirto miesten puolella on tietysti VeVe:stä Kalevan Rastiin siirtynyt blogisti Fincke. Naisista Bodil Holmströmin siirtyminen TuS:sta Norjaan nousee muiden yläpuolelle, eiköhän tuon paikan joku sveitsitär helposti korvaa.
Koska näistä asioista ei perinteisesti puhuta ennen kuin nimi on paperissa, niin voin kertoa ainoastaan sen, että keskusteluja käydään parhaillaan.
SSL kuitenkin julkaisi äskettäin seurasiirtoja, joita ehkä voisin lyhyesti kommentoida. Turkulaisittain näyttää siltä, että TuS ei kiinnosta tai TuS:a ei kiinnosta. Oli kumpi tahansa, niin asia on TuS:n kannalta erinomainen. 1990-luvun alun menestys oli pitkälti juniorikasvatuksen tulosta, johon sitten lisättiin Forsmanin Pete, joka saatteli Janne Salmen ankkuroimaan 10-mila ja Jukola voitot. Samaan aikaan taustalla kasvoi 10-milajoukkueellinen H16-H20 sarjalaisia Upi Vainisen kasvatteja, jotka menestyivät hyvin esimerkiksi Undomens 10-milassa tai 10-milan nuorten viestissä (jälkimmäisestä tuli muistaakseni jopa pari voittoa). 1990-luvun puolivälin jälkeen TuS:n menestys perustui ulkomailta roudattuihin maajoukkuemiehiin. Samaan aikaan kun juniorit siirtyivät pääsarjaan ja kun olisi ollut paikka antaa parikymppisille nuorille vastuuta, niin paikka jopa Jukolan kakkosjoukkueeseen oli saavuttamattomissa. Janne Salmen Super-Class-Groupin varjosta suurin osa potentiaalisista viestijyristä lopetti kokonaan, osa vaihtoi seuraa. Tampereen MM-kisojen jälkeen ulkomaiset maajoukkuemiehet lähtivät ja jäljelle jäi joukko 35-vuotiaita ukkoja ja Jani Tamminen, ja sitten kynnettiinkin syvällä. Viimeiset 2-3 vuotta ovat näyttäneet hyviltä, parikymppiset jannut tekevät nousua ja vanhoilla papoilla on vielä virtaa. Erityisen ilolla katselin nuorten miesten toimintaa viime keväänä 10-milan paluumatkalla. Siinä oli vanhan liiton meininkiä – hyvältä näyttää.
TuMe puolestaan yllätti siirtomarkkinoilla rekrytoimalla poikkeuksellisesti suomalaisia suunnistajia. Toisin kävi suomalaisen kansallistunteen ytimessä Lapualla, jossa onkin melkein jukolajoukkueellinen entisen Neuvostoliiton kansalaisia. Pyrintö näyttää vahvistavan rivejään. Sen sijaan ihmettelen edelleen mitä australialaiset näkevät Kurikassa. Ylipäätään Pohjanmaalla oltiin aktiivisia. Vetelin Kuiv…ööö…Urheilijoiden manageri viettänee leppoisan joululoman hypistelemällä Löfbackan ja Myllymäen allekirjoittamia soppareita.
Nimekkäin siirto miesten puolella on tietysti VeVe:stä Kalevan Rastiin siirtynyt blogisti Fincke. Naisista Bodil Holmströmin siirtyminen TuS:sta Norjaan nousee muiden yläpuolelle, eiköhän tuon paikan joku sveitsitär helposti korvaa.
måndag 12 oktober 2009
Tie Jukolan voittoon: OSA I: kilpailuolosuhteet
Vuonna 1994 Tussin Janne Salmi ankkuroi joukkueensa Jukolan voittoon. Itse yritin tähystellä Jannen maaliintuloa vaihtopuomilta, jossa odottelin kuumeisesti 4. osuuden viestinviejän saapumista vaihtoon. Vuotta aiemmin Paimiossa olin ensimmäisten joukossa onnittelemassa Tussin ukkoja Jukolan 2. sijasta. Ja yksi eniten Jukola-voittoja rohminut "yön kuningas" on jopa facebook-kaverini. Olen siis nähnyt hyvin läheltä, millä tavoin Jukolassa pärjätään, millä tavoin Jukola voitetaan, mitä se vaatii ja miten siihen pitää valmistautua. Nyt ajattelin kertoa miten temppu tehdään.
Tässä osassa käsitellään kilpailuolosuhteita. Tällä en tarkoita leireilyä jossakin tyyppimaastossa tai tutustumista Jukola-kartantekijän aiemmin piirtämiin karttoihin. Kaikkihan näin tekevät, jotkut oikeat kuntosuunnistajat jopa ennen kuntorastikauden alkua. Ei tuollaisilla valmistautumisilla erotuta voittajaksi. Homma pitää tehdä kunnolla.
Ensinnäkin Jukola on melko usein jossain hevonkuusessa, siis kaukana. Pitkien välimatkojen Suomessa helposti 300-400 kilometrin päässä. Tähän pitää valmistautua. Toiseksi, Jukolaan yleensä tullaan säälistä jo melko aikaisin, koska emännät juoksevat siellä ilmeisesti jonkun kisan päivällä. Tämä tarkoittaa sitä, että kisakeskuksessa joutuu usein olemaan jaloilla lähes koko päivän. Tähän pitää valmistautua. Kolmanneksi, suoritus ajoittuu myöhäiseen iltaan, yöhön tai aikaiseen aamuun. Tähän pitää valmistautua. Neljänneksi, muutamia suklaapersejoukkueita lukuun ottamatta Jukolassa yövytään telttamajoituksessa. Tähän pitää valmistautua. Viidenneksi, muut joukkueesi juoksijat majoittuvat melko usein samassa teltassa ja vaihtavat suunnistuskamojaan talloen välillä jaloillesi kun yrität nukkua. Tähän pitää valmistautua. Kuudenneksi, kisakuulutus pauhaa koko ajan teltan ulkopuolella. Tähän pitää valmistautua.
Tähän kaikkeen voi valmistautua hyvin yksinkertaisesti. Ensimmäisen kerran ehkä noin maaliskuussa ja toisen kerran noin kuukautta ennen itse Jukolan viestiä, sinun tulee pitää jukolasimulaatioviikonloppuleiri (JSVKLL). Homma menee näin:
1. Mittaa GT-tiekartastosta montako kilometriä kotioveltasi on Jukolan kisakeskukseen. Tässä esimerkissä: 300 kilometriä.
Lampun huolto on tärkeä osa valmistautumista
Teltta pystyssä
Kuivattele ruuti vällyjen välissä
Ympäristöarvoja kunnioittaen sinun ei välttämättä tarvitse ajaa 300 kilometrin lenkkiä simuloidaksesi kotiinpaluuta. Toki voit tehdä tämän jos olet perusteellinen luonne.
Tämä esimerkki on yksilöharjoitus. Toki voitte tehdä tämän joukkueena, jolloin saatte vielä autenttisemman tunnelman. Ja jos seurassasi on useampia joukkueita, voitte tehdä tämän isommalla jengillä.
Tässä osassa käsitellään kilpailuolosuhteita. Tällä en tarkoita leireilyä jossakin tyyppimaastossa tai tutustumista Jukola-kartantekijän aiemmin piirtämiin karttoihin. Kaikkihan näin tekevät, jotkut oikeat kuntosuunnistajat jopa ennen kuntorastikauden alkua. Ei tuollaisilla valmistautumisilla erotuta voittajaksi. Homma pitää tehdä kunnolla.
Ensinnäkin Jukola on melko usein jossain hevonkuusessa, siis kaukana. Pitkien välimatkojen Suomessa helposti 300-400 kilometrin päässä. Tähän pitää valmistautua. Toiseksi, Jukolaan yleensä tullaan säälistä jo melko aikaisin, koska emännät juoksevat siellä ilmeisesti jonkun kisan päivällä. Tämä tarkoittaa sitä, että kisakeskuksessa joutuu usein olemaan jaloilla lähes koko päivän. Tähän pitää valmistautua. Kolmanneksi, suoritus ajoittuu myöhäiseen iltaan, yöhön tai aikaiseen aamuun. Tähän pitää valmistautua. Neljänneksi, muutamia suklaapersejoukkueita lukuun ottamatta Jukolassa yövytään telttamajoituksessa. Tähän pitää valmistautua. Viidenneksi, muut joukkueesi juoksijat majoittuvat melko usein samassa teltassa ja vaihtavat suunnistuskamojaan talloen välillä jaloillesi kun yrität nukkua. Tähän pitää valmistautua. Kuudenneksi, kisakuulutus pauhaa koko ajan teltan ulkopuolella. Tähän pitää valmistautua.
1. Mittaa GT-tiekartastosta montako kilometriä kotioveltasi on Jukolan kisakeskukseen. Tässä esimerkissä: 300 kilometriä.
2. Katso Jukolan nettisivuilta montako sataa metriä on autopaikoituksesta (bussi tai henkilöauto tai millä nyt kuljetkin) kisakeskukseen. Tässä esimerkissä: 1200 metriä.
3. JSVKLL ensimmäisenä leiriaamuna hyppää autoon ja aja 300 kilometrin lenkki takaisin kotipihallesi (oletetaan että sinulla on oma piha). Jos menet Jukolaan bussilla hyppää bussiin, aja 150 kilometrin päähän ja ota bussi takaisin.
4. Ota autostasi oma täydellinen Jukola-varustukseksi (suunnistuskamat, vaihtovaatteet, pyyhkeet, lamppu, akku liiveineen, makuupussi jne.) sekä osa puolijoukkueteltan varustuksesta (oletetaan, että joukkueesi muut jäsenet kantaa loput) ja kävele pihapiirissä varusteet kannossa 1200 metriä.
Lampun huolto on tärkeä osa valmistautumista5. Seisoskele pihalla koko päivä. Välillä voit syödä pahvilautaselta pasta-annoksen, jonka olet edellisenä päivänä tehnyt valmiiksi. Laita puolijoukkueteltta pihalle pystyyn. Juttele naapurisi kanssa tai vain itseksesi vanhoista Jukoloista, "Silloin Rautavaaralla siinä kolmosen viereisessä tiheikössä…"
Teltta pystyssä6. Alkuillasta ravistele hermostuneesti jalkojasi, tee vuoden ensimmäiset venytysliikkeet, tarkistele otsalamppuasi ja akkuliivien remeleitä. Ihastele edellisenä päivänä ostamiasi nastareita, joilla lähdet seuraava yönä metsään.
7. Illalla n. klo 11 mene telttaan ja kaiva makuupussi esiin. Laita kuitenkin tätä ennen etukäteen äänittämäsi C-kasetti vanhaan mankkaasi, jossa on 90 minuuttia Antero Mertarannan selostuksia. Laita mankka huutamaan repeatillä teltan ulkopuolle. Näin luot tunnelmaa kisakuulutuksesta.
Kuivattele ruuti vällyjen välissä8. Yritä nukahtaa.
9. Noin puolilta öin pärähtää herätyskello, joka simuloi 1. osuuden viestinviejän saapumista teltalle. Kysy ääneen itseksesi miten meni, mikä oli sija, oliko paha rata, oliko nousuja, toimiko lamppu, näitkö missään vaiheessa miten naapuriseuran aloittajalla meni.
Kuvitteellinen ensimmäisen osuuden viestinviejä saapuu teltalle
10. Yritä nukahtaa.
11. Noin klo. 02.00 pärähtää taas herätyskello, joka simuloi 2. osuuden viestinviejän saapumista teltalle. Kysy samat kysymykset kuin pari tuntia aiemmin.
12. Nouse ylös teltasta ja ala pukea suunnistuskamoja päälle (esimerkissä oletetaan, että juokset 4. osuuden). Syö banaani ja juo urheilujuomaa.
13. Siirry pihasi aidan viereen seisoskelemaan ja odottelemaan kuviteltua 3. osuuden juoksijaa. Seiso siinä 45 minuuttia. Yritä pitää itsesi lämpimänä.
14. Neljännen osuuden juoksijana matkasi on (kunnosta riippuen) noin tunnin pituinen. Tee siis tunnin lamppulenkki. Vaihtoehtoisesti voit jopa tehdä tunnin yösuunnistustreenin jos asut jossain metsässä.
15. Tunnin päästä olet kotipihalla takaisin. Mene teltalle ja kerro ääneen miten lenkki sujui.
16. Käy suihkussa käyttäen pihan puutarhaletkua.
17. Seisoskele pihalla klo. 7 asti, välillä voit käydä torkkumassa teltalla.
Ympäristöarvoja kunnioittaen sinun ei välttämättä tarvitse ajaa 300 kilometrin lenkkiä simuloidaksesi kotiinpaluuta. Toki voit tehdä tämän jos olet perusteellinen luonne.
Tämä esimerkki on yksilöharjoitus. Toki voitte tehdä tämän joukkueena, jolloin saatte vielä autenttisemman tunnelman. Ja jos seurassasi on useampia joukkueita, voitte tehdä tämän isommalla jengillä.
måndag 28 september 2009
Lidingö
Vuosi sitten päätin Lidingössä kannustaessani, että ens vuonna meikä juoksee aivan älyttömän kovaa tuolla mukana. Kuukausi tuon jälkeen kävin jopa katsastelemassa paikkoja ja juoksin Lidingöloppetin viimeiset 20 kilsaa. Se oli tavallaan ihan hyvä se, koska ilman tuota kokemusta olisin saattanut ääliöpäissäni vaikka osallistua tänä vuonna.
Persiilleenhän se meni tuossa kesäloman jälkeen eli elokuun alusta lähtien, tai oikeastaan jo heinäkuun viimeisestä viikosta alkaen. Oli kaikenlaista vaivaa vasemman jalan hermoissa ja sitten jotenkin meni motivaatio koko touhuun. Sit duunipuolella kaikenmaailman seminaaria siellä ja täällä ja väliviikot sitten palauduttiin matkoista ja valmisteltiin uutta ja säädettiin kaikenlaista hilavitkutin työhommaa ja kotona tietysi pitää yrittää olla father of the year, moderni mies joka osallistuu.
Oltiin nyt viikonloppu vanhempien luona ja lauantaiehtoona kattelin telkkarista kun veteliläinen kuoro meni niin että heilahti jatkoon Suomen paras kuoro kisassa. Kännykkälaskua nyt sitten odotellaan. No, yksi kuorokilpailun tuomareista sanoi jollekin kuorolle, että treeni näkyy teidän tekemisessä. Siitä otin itsekin onkeeni ja päätin lähteä heti huomenna pitkähkölle lenkille.Huominen eli sunnuntai tuli heti yön jälkeen ja otin isäni vielä lenkille mukaan. Minä juoksin ja isä polki fillarilla vierellä. Ajattelin, että lähdetään aluksi vetämään sellaista reittiä, jota tuli 1990-luvun puolivälissä juostua. Voi vitti, että sitä tulikin ennen muinoin muuten juostua, 8,2 km peruslenkki, jota juostessa tiesin sekunnilleen, milloin missäkin mutkassa tai polunristeyksessä tuli olla.
Ekat kolme kilsaa tasaista nousua, matkalla ohitetaan mm. hiihtäjäsuuruus Satu Salosen kotitila, tämä jälkeen ensimmäinen kesätyöpaikkani eli Kohmon perunapelto jää vasemmalle. Alku on sama kuin entisaikojen peruslenkkini, nyt kuitenkin nykäistiin vähän pidempi joten kaatopaikan risteyksestä ei käännytäkään oikealle vaan jatketaan suoraan. Niin sanotulta seurakunnan montulta käännytään oikelle, päästään vahtolaisen sorankaivuusuvun maille, puomeja on vedetty ulkopuolisia hidastamaan. Puomit ei meitä pysäytä.
24 minsaa takana, muistelen, että tätä soratietä pitkin pitäisi juosta noin 20 minsaa, ja ollaan isommalla soratiellä. Ollaan aika tarkalleen keskellä ei mitään, polku kapenee, faija kyselee tiedänkö mihin mennään, esitän tietäväni. Jatketaan, tiedän että tullaan joko oikealle tielle tai väärälle. Jos tullaan jälkimmäiselle, tietää se yli 2 tunnin merkintää harjoituspäiväkirjaan. Mutta kartalla ollaan, vaikkei minulla sellaista olekaan. Kello näyttää 45 minsaa kun tie hivenen parantuu ja usko kasvaa, että pääsemme metsästä pois. Parin sadan metrin päästä näkyykin tuttu metsäautotiesuora, huokaisen helpotuksesta. Ja pian ollaan lavamäen tiellä.
Olin jälleen muistellut väärin. Ollaan nimittäin vielä aika kaukana. Tästä ei todellakaan ole pariakymmentä minuuttia kotikonnuille. Tuuli puhaltaa vastaan ja ehdotan pyöräilykisoista tuttua sapluunaa, eli faija menee eteen halkomaan kapteenille tuulta. Ei se mitään auta. Nylkytän vanhoilla Brookseillani sen minkä viitsin, ja odotan että keltainen kolmio ilmoittaa, että päästään päätielle. Varsinais-suomalainen syksyinen maalaismaisema pistelee parastaan ja odottelee lokakuun harmautta. Kello näyttää 1.10 kun näemme matkan toisen ihmisen. Hän on pyöräilevä nainen joka ohittaa meidät ja tervehtii. Täällä kaikki tervehtivät kaikkia. Viimein kolmio jonka alla on teksti 150m.
Asfaltia on tarjolla loppumatka - ja vastatuulta. 300 metrin päästä yhdymme entisaikojen peruslenkilleni. Tässä ollaan vedetty kaikkina vuorokaudenaikoina ja kaikissa keleissä ja viritelty loppukirejä. Vahdon teollisuusalueen jälkeen avautuu näkymä Vahdon keskustaan, yritän näyttää juoksijalta, koska ihmisiä on sunnuntaikävelyllä, joku saattaa jopa tuntea. Loppu onkin pelkkää kosmetiikkaa.
Loppusaldoksi tuli 15 kilsaa 6 minsan kilometrivauhdilla. Mut onhan tässä taas vuosi aikaa seuraavaan Lidigöloppettiin.
lördag 12 september 2009
Ylimenokausi, pikkukeskiviikko, päänsärky ja mitä niitä tekosyitä nyt on
Ylimenokausi on varmaankin joillekin huippu-urheilijoille ihan hyvä juttu. Parin viikon tauko kaikesta mikä liittyy itse lajiin, tekee eetvarttia ennen kaikkea henkisesti. Toisaalta kun niin sanottujen huippusuunnistajien blogeja tai harjoituspäiväkirjoja lukee, niin melko isolle osalle viikkotreenien määrä näyttää nousevan ylimenokaudellakin normaalia huonomman kuntosuunnistajan keskiverto kuukausimääriä korkeammalle. Eli ei sitten malteta levätä lainkaan.
Toisaalta on paljon meikäläisiä, jotka pitävät ylimenokautta todella tervetulleena kautena. Melko usein sen alkamisajankohta määrittyy vasta jälkikäteen ja joskus se saattaa myös venähtää yllättävän pitkäksi. Syyskuun puolivälissä saattaa huomata, että eihän tässä ole pariin viikkoon tullut tehtyä mitään. No, pidetään vaikka nyt se ylimenokausi - ikään kuin 2-3 treenin viikkotahti olisi oikeasti niin saatanan rankka fyysisesti tai henkisesti, että sellaiseen olisi ylipäänsä tarvetta. Ja sitten ollaankin jo hetimiten marraskuun puolella ja alkaa vuodenvaihteeseen liittyvät työkiireet ja joulun valmistelut vielä päälle. Tammikuussa sitten odotellaan, että pääsisi etelässäkin lumille hiihtelemään ja aloittamaan treenikauden. Sitä lunta ei koskaan tule. Hiihtolomalla kuitenkin vedetään ylipitkiä lenkkejä valtavassa hurmoksessa Lapin hangilla viikon verran. Lopulta huhtikuussa tajuaa, että perkele tässä on enää 8 viikkoa Jukolaan.
Huomasin juuri äskettäin, että viimeisen kahden viikon aika ei tosiaan ole tullut harjoituspäiväkirjaan merkintöjä. Huomasin myös, että viime viikolla aloin jäädä viime vuoden juoksumääristäni. Tätä ennen juoksumääräni olivat parhaimmillaan noin 200 kilsaa enemmän kuin samaan aikaa viime vuonna. Perkele, nyt alkaa muutos.
Motivoidakseni itseäni laadin tavoitteet ensi kaudelle:
- hanki itsellesi suunnistusseura (olen tosiaan vapaana agenttina tällä hetkellä)
- Jukolan 1. osuudelta 500 joukossa vaihtoon (vai pitäiskö korjata 1000 joukossa... no, tarkistetaan tuota joskus)
- Kainuun rastiviikon H21C-sarjan voitto (se on nimittäin sellainen juttu, että tuollaisiin sarjoihin kun on pudonnut, niin ei oikein kehtaa mitään muuta tavoitetta laittaa)
- puhu vaimolle, että lähdetään kesälomaksi jonnekin Kainuun korpeen viikoksi suunnistuskisoihin
Itseni tuntien nyt tarvitaan kuitenkin joku todella typerä ylipitkä kestävyysurheilusuoritus motivoimaan lähitulevaisuuden harjoittelua. Eli jonnekin tuonne marraskuun lopulle tahi joulukuun alkuun pitäisi keksiä jotain mikä motivoi. Mieluiten sellainen, joka on hengenvaarallinen jos on huonossa kunnossa. Kysynkin nyt ikrp:n runsaslukuiselta lukijajoukolta vinkkejä.
Toisaalta on paljon meikäläisiä, jotka pitävät ylimenokautta todella tervetulleena kautena. Melko usein sen alkamisajankohta määrittyy vasta jälkikäteen ja joskus se saattaa myös venähtää yllättävän pitkäksi. Syyskuun puolivälissä saattaa huomata, että eihän tässä ole pariin viikkoon tullut tehtyä mitään. No, pidetään vaikka nyt se ylimenokausi - ikään kuin 2-3 treenin viikkotahti olisi oikeasti niin saatanan rankka fyysisesti tai henkisesti, että sellaiseen olisi ylipäänsä tarvetta. Ja sitten ollaankin jo hetimiten marraskuun puolella ja alkaa vuodenvaihteeseen liittyvät työkiireet ja joulun valmistelut vielä päälle. Tammikuussa sitten odotellaan, että pääsisi etelässäkin lumille hiihtelemään ja aloittamaan treenikauden. Sitä lunta ei koskaan tule. Hiihtolomalla kuitenkin vedetään ylipitkiä lenkkejä valtavassa hurmoksessa Lapin hangilla viikon verran. Lopulta huhtikuussa tajuaa, että perkele tässä on enää 8 viikkoa Jukolaan.
Huomasin juuri äskettäin, että viimeisen kahden viikon aika ei tosiaan ole tullut harjoituspäiväkirjaan merkintöjä. Huomasin myös, että viime viikolla aloin jäädä viime vuoden juoksumääristäni. Tätä ennen juoksumääräni olivat parhaimmillaan noin 200 kilsaa enemmän kuin samaan aikaa viime vuonna. Perkele, nyt alkaa muutos.
Motivoidakseni itseäni laadin tavoitteet ensi kaudelle:
- hanki itsellesi suunnistusseura (olen tosiaan vapaana agenttina tällä hetkellä)
- Jukolan 1. osuudelta 500 joukossa vaihtoon (vai pitäiskö korjata 1000 joukossa... no, tarkistetaan tuota joskus)
- Kainuun rastiviikon H21C-sarjan voitto (se on nimittäin sellainen juttu, että tuollaisiin sarjoihin kun on pudonnut, niin ei oikein kehtaa mitään muuta tavoitetta laittaa)
- puhu vaimolle, että lähdetään kesälomaksi jonnekin Kainuun korpeen viikoksi suunnistuskisoihin
Itseni tuntien nyt tarvitaan kuitenkin joku todella typerä ylipitkä kestävyysurheilusuoritus motivoimaan lähitulevaisuuden harjoittelua. Eli jonnekin tuonne marraskuun lopulle tahi joulukuun alkuun pitäisi keksiä jotain mikä motivoi. Mieluiten sellainen, joka on hengenvaarallinen jos on huonossa kunnossa. Kysynkin nyt ikrp:n runsaslukuiselta lukijajoukolta vinkkejä.
söndag 30 augusti 2009
Montréal
On tullut ihan törkeästi palautetta, että pitäis päivittää tätä blogia useammin. Markku huomautti kerran ja Ismon jostain sivulauseesta päättelin, että hän viittaa tämän blogin stabiilisuuteen, ehkä jopa flegmaattisuuteen. Ja raporttia Montrealin leiriltä on myös pyydetty pariinkin otteeseen. Aloitetaan kuvilla:
Kaupunki Mont-Royalista käsin
Montréalin yliopiston maskuliininen päärakennus
Kaupunki ilta-auringossa hotellihuoneesta kuvattuna
Ja sitten tarina: Aika tarkalleen viikko sitten istuin Montréalin Trudeaun kansainvälisellä lentokentällä ja lueskelin loppuun Bret Easton Ellisin The Informersin. Samaisena aamuna olin tehnyt keskivartaloon keskittyvän kuntopiirin, koska pelkään edelleen jalkojeni hajoavan, vaikkei nyt mitään sen suuntaisia tuntemuksia olekaan ollut. Toinen syy oli se, että huoneeseen tilaamani aamiainen oli runsas ja kuntopiirin ja aamiaisen välillä oli vain tunti. En siis viitsinyt mitään hyppelyitä alkaa tehdä. Päivää ennen oli viikon kovin paikka kun iltapäivän aluksi nousin jo toistamiseen päivän aikana lauteille. Nyt olin puolustamassa omaa paperiani, jonka olin kirjoittanut erään turkulaisen amatööritriathlonistin kanssa. Miehestä on muuten tulossa pikapuoliin jopa ammattilainen. Etukäteen odotin tukevan puoleista nöyryytystä, mutta sakemanni oli ilmeisesti oppinut Oxfordissa hienostuneet käytöstävät ja antoi suoraa kritiikkiä vasta off the record. Kahvitauolla tätä ennen minua puolestaan kuvailtiin kiltiksi, jolla viitattiin tyyliini, jolla olin hetkeä aiemmin esittänyt omat kommenttini paperista, jolle toimin diskussanttina. Paperi käsitteli tanskalaisia kuntia ja sen oli kirjoittanut saksalainen tutkija, joka toimii tällä hetkellä tutkijana Tukholmassa. Samaisena aamuna olin niin jännittynyt päivän haasteista, etten edes syönyt aamiaista. Toisin kuin yleensä seminaarimatkan aamiaisen syömättä jättäminen ei johtunut edellisestä illasta. Illalla olin nimittäin takaisin hotellilla jo ennen puolta yötä. Illallinen nautittiin koko konferenssijengin voimin ravintolassa joka sijaitsi Musée d'archéologie Pointe-á-Calliére'ssa. Tätä ennen teimme tietysti kierroksen museossa, jossa käsiteltiin vanhoja tapahtumia kuten aika usein museoissa ylipäänsä. Paria tuntia aiemmin olimme käyneet katsommassa paikan sijainnin juoksulenkin yhteydessä tanskalaisen Christianin kanssa. Aalborgin mies oli vielä tuossa vaiheessa kovinkin voimissaan. Ehdotin kuitenkin, että vetäisimme Concorden siltaa pitkin katsomaan Gilles-Villeuven F1-rataa ja sieltä sitten takaisin hotellille. 28 asteen lämpö ja 80 prossan kosteus pisti pohjoismaalaiset koville, mutta lopussa Rue Berrin hyydyttävässä loppuvedossa tanskalainen jäi katselemaan Brooksien kantapäitä todeten Just go, I'll walk. Samaisen päivänä olin ottanut konferenssissa suhteellisen rennostin kuunnellen esityksiä ja ihmetellessä sitä uskomatonta innostusta, jolla useat suhtautuvat omiin papereihinsa. Se on tietysti perusärsyttävää, mutta jossain määrin ymmärrettävää. Tosin erityisesti jotkut feministit olivat sitä luokkaa, että ei saatana. Edellisenä iltana olimme jo alustavasti keskustelleet homobaarin terassilla diskussanttini kanssa paperistani, ja tuon keskustelun jälkeen fiilikset olivat sellaiset, että mitä v***ua mä täällä teen. Tätä ennen fiilikset olivat kuitenkin huomattavasti paremmat, koska Montréalin kaupunki tarjosi kaupungintalolla hyvää ruokaa ja viiniä. Kuten yleensä kaikkialla tässä kaupungissa myös täällä huomasi varsin voimakkaasti ranskan kielen domineeraavan aseman. Joku kaupungin rouva nimittäin piti tärkeänä siellä puhetta kahdella kielellä, ensin 5 minuuttia ranskaa ja sitten tiivistetysti yksi lause englantia, sitten taas minuuttikaupalla ranskaa ja lopuksi lause englantia. Mietittiin siinä sitten jälkikäteen porukalla, että aika monessa muussa maassa tuollainen otettaisiin vittuiluna. Päivä oli tietysti mielenkiintoinen, olihan kyse ensimmäisestä konferenssipäivästä. Kovia papereita oli pistetty heti alkuun, pääosin homman nimi oli kuitenkin diibadaaban puhumista, moikkailua ja kättelyä. Aamulla kävin hotellin vieressä kahvilassa tilaamassa ranskaksi croissantin ja cappuccinon, näytin siis sormella ykköstä ja osoitin croissanttia ja sanoin croissant (lausutaan kruasaant) ja tän jälkeen taas ykköstä sormella ja cappuccino. Voi jeesus mikä maailmankansalainen! Edellisenä iltana katselin joltain Québecin paikalliskanavalta kanukkien Big Brotheria ja jäin heti koukkuun. Tätä ennen seurasin joltain jenkkikanavalta Health Reform -keskustelua, sen aikaa kuin pystyin, oli nimittäin aivan älyttömän ärsyttävää kuunneltavaa. Tuon homman Obama taitaa hävitä, siltä se pahasti näytti. Päivällä kävin ostamassa tuliaisia melko laihoin tuloksin, löysin kuitenkin yhden Canadiensin paidan jossa luki Koivun nimi, niitä sai nyt aika halvalla. Päätin jättää muiden tuliaisten hankinnan lentokentälle. Syömässä kävin Burger Kingissä jonka huomasin edellisenä päivä, jolloin söin McDonalsissa. Mäkkärillä käyntiä ennen piipahdin patikkaretkellä Mont-Royalissa, kaikkiaan tuohon reissuun paloin vajaa neljä tuntia ja lämpöä oli kolmisenkymmentä astetta. Kiitin hyvin suunniteltua pakkaamistani, koska olin ottanut villapaitojen ja pikkutakkien lisäksi myös yhden vaatekerran jota pystyi näissä olosuhteissa käyttämään. Aamulla söin myös maittavan aamiaisen hotellissa huomatessani vasta syötyäni, että kaikki ravintolapalvelut ovat maksullisia, ja v**un kalliita. Edellisenä iltana olo oli kuin olisin toisella puolella maailmaa. Lentokenttätaksi jätti orvon suomalaispojan parin korttelin päähän, koska ei jaksanut tietöiden vuoksi kiertää hotellille asti. Lentokentällä olin erityisen innostunut siitä, että matkalaukkuni tuli myös perille. Tätä ennen sain vastailla kanadalaistullitädin tiukkoihin kysymyksiin, kuten siihen, missä konferenssi pidetään, mitä aihetta se käsittelee, ja mikä organisaatio sen järjestelyistä vastaa. Lento New Yorkista sujui muittamutkitta ja oli varsin nopea. Nopeutta vaadittiin myös JFK:n kentällä, koska vaihtoon oli varattu kaikkiaan tunti ja viisitoista minuuttia, siis 45 minuuttia boardingiin. Ennen kuin istahdin viimeisenä koneeseen, sain paikkalippuni boarding-tiskiltä mieheltä, joka oli pari minuuttia aiemmin kuuluttanut, että ellen tule hakemaan lippuani nyt, matkalaukkuni lähtee koneesta. Tällä aikaa itse juoksin JFK:n terminaali kahdeksan alikäytävässä jonne pääsin heti turvatarkastuksen jälkeen. Turvatarkastuksessa pelkäsin lähinnä sitä, millä tavoin tiukan näköinen turvatarkastustäti suhtautuu neljään nuuskapurkkiini. Ei suhtautunut mitenkään. Turvatarkastusta edelsi onneksi vain pieni jonottaminen. Jonon päähän juoksin heti sen jälkeen kun passiani oli tarkasteltu ja olin saanut transit-lippuni samalla kun luovutin matkalaukkuni seuraavalle etapille. Tänne asti olin päässyt näyttämällä passiani ja kertomalla, että on kiire hakea jatkolennolle lippua. Tätä ennen kuitenkin odottelin parisenkymmentä minuuttia matkalaukkua jota ei kansallisen turvallisuuden nimissä tietenkään voi viedä suoraan koneesta koneeseen, vaan se pitää itse hakea ja luovuttaa uudelleen. Tätä ennen oli kuitenkin vielä virallinen tullitarkastus sormenjälkineen ja valokuvauksineen, passintarkistuksineen, estatsekkauksiin ja muutamine tarkentavine kysymyksineen matkan tarkoituksesta. Matka Helsingistä sujui mukavasti, tosin Finnairin viihdejärjestelmän sisältämä musiikkitarjonta oli kelvotonta, samoin sarja- ja elokuvatarjontakin oli täytetty b-luokan kamalla. Niinpä lähinnä lueskelin konferenssipapereita ja Helsinki-Vantaalta ostamaani Bret Easton Ellisin The Informersia.
Kaupunki Mont-Royalista käsin
Montréalin yliopiston maskuliininen päärakennus
Kaupunki ilta-auringossa hotellihuoneesta kuvattuna
Ja sitten tarina: Aika tarkalleen viikko sitten istuin Montréalin Trudeaun kansainvälisellä lentokentällä ja lueskelin loppuun Bret Easton Ellisin The Informersin. Samaisena aamuna olin tehnyt keskivartaloon keskittyvän kuntopiirin, koska pelkään edelleen jalkojeni hajoavan, vaikkei nyt mitään sen suuntaisia tuntemuksia olekaan ollut. Toinen syy oli se, että huoneeseen tilaamani aamiainen oli runsas ja kuntopiirin ja aamiaisen välillä oli vain tunti. En siis viitsinyt mitään hyppelyitä alkaa tehdä. Päivää ennen oli viikon kovin paikka kun iltapäivän aluksi nousin jo toistamiseen päivän aikana lauteille. Nyt olin puolustamassa omaa paperiani, jonka olin kirjoittanut erään turkulaisen amatööritriathlonistin kanssa. Miehestä on muuten tulossa pikapuoliin jopa ammattilainen. Etukäteen odotin tukevan puoleista nöyryytystä, mutta sakemanni oli ilmeisesti oppinut Oxfordissa hienostuneet käytöstävät ja antoi suoraa kritiikkiä vasta off the record. Kahvitauolla tätä ennen minua puolestaan kuvailtiin kiltiksi, jolla viitattiin tyyliini, jolla olin hetkeä aiemmin esittänyt omat kommenttini paperista, jolle toimin diskussanttina. Paperi käsitteli tanskalaisia kuntia ja sen oli kirjoittanut saksalainen tutkija, joka toimii tällä hetkellä tutkijana Tukholmassa. Samaisena aamuna olin niin jännittynyt päivän haasteista, etten edes syönyt aamiaista. Toisin kuin yleensä seminaarimatkan aamiaisen syömättä jättäminen ei johtunut edellisestä illasta. Illalla olin nimittäin takaisin hotellilla jo ennen puolta yötä. Illallinen nautittiin koko konferenssijengin voimin ravintolassa joka sijaitsi Musée d'archéologie Pointe-á-Calliére'ssa. Tätä ennen teimme tietysti kierroksen museossa, jossa käsiteltiin vanhoja tapahtumia kuten aika usein museoissa ylipäänsä. Paria tuntia aiemmin olimme käyneet katsommassa paikan sijainnin juoksulenkin yhteydessä tanskalaisen Christianin kanssa. Aalborgin mies oli vielä tuossa vaiheessa kovinkin voimissaan. Ehdotin kuitenkin, että vetäisimme Concorden siltaa pitkin katsomaan Gilles-Villeuven F1-rataa ja sieltä sitten takaisin hotellille. 28 asteen lämpö ja 80 prossan kosteus pisti pohjoismaalaiset koville, mutta lopussa Rue Berrin hyydyttävässä loppuvedossa tanskalainen jäi katselemaan Brooksien kantapäitä todeten Just go, I'll walk. Samaisen päivänä olin ottanut konferenssissa suhteellisen rennostin kuunnellen esityksiä ja ihmetellessä sitä uskomatonta innostusta, jolla useat suhtautuvat omiin papereihinsa. Se on tietysti perusärsyttävää, mutta jossain määrin ymmärrettävää. Tosin erityisesti jotkut feministit olivat sitä luokkaa, että ei saatana. Edellisenä iltana olimme jo alustavasti keskustelleet homobaarin terassilla diskussanttini kanssa paperistani, ja tuon keskustelun jälkeen fiilikset olivat sellaiset, että mitä v***ua mä täällä teen. Tätä ennen fiilikset olivat kuitenkin huomattavasti paremmat, koska Montréalin kaupunki tarjosi kaupungintalolla hyvää ruokaa ja viiniä. Kuten yleensä kaikkialla tässä kaupungissa myös täällä huomasi varsin voimakkaasti ranskan kielen domineeraavan aseman. Joku kaupungin rouva nimittäin piti tärkeänä siellä puhetta kahdella kielellä, ensin 5 minuuttia ranskaa ja sitten tiivistetysti yksi lause englantia, sitten taas minuuttikaupalla ranskaa ja lopuksi lause englantia. Mietittiin siinä sitten jälkikäteen porukalla, että aika monessa muussa maassa tuollainen otettaisiin vittuiluna. Päivä oli tietysti mielenkiintoinen, olihan kyse ensimmäisestä konferenssipäivästä. Kovia papereita oli pistetty heti alkuun, pääosin homman nimi oli kuitenkin diibadaaban puhumista, moikkailua ja kättelyä. Aamulla kävin hotellin vieressä kahvilassa tilaamassa ranskaksi croissantin ja cappuccinon, näytin siis sormella ykköstä ja osoitin croissanttia ja sanoin croissant (lausutaan kruasaant) ja tän jälkeen taas ykköstä sormella ja cappuccino. Voi jeesus mikä maailmankansalainen! Edellisenä iltana katselin joltain Québecin paikalliskanavalta kanukkien Big Brotheria ja jäin heti koukkuun. Tätä ennen seurasin joltain jenkkikanavalta Health Reform -keskustelua, sen aikaa kuin pystyin, oli nimittäin aivan älyttömän ärsyttävää kuunneltavaa. Tuon homman Obama taitaa hävitä, siltä se pahasti näytti. Päivällä kävin ostamassa tuliaisia melko laihoin tuloksin, löysin kuitenkin yhden Canadiensin paidan jossa luki Koivun nimi, niitä sai nyt aika halvalla. Päätin jättää muiden tuliaisten hankinnan lentokentälle. Syömässä kävin Burger Kingissä jonka huomasin edellisenä päivä, jolloin söin McDonalsissa. Mäkkärillä käyntiä ennen piipahdin patikkaretkellä Mont-Royalissa, kaikkiaan tuohon reissuun paloin vajaa neljä tuntia ja lämpöä oli kolmisenkymmentä astetta. Kiitin hyvin suunniteltua pakkaamistani, koska olin ottanut villapaitojen ja pikkutakkien lisäksi myös yhden vaatekerran jota pystyi näissä olosuhteissa käyttämään. Aamulla söin myös maittavan aamiaisen hotellissa huomatessani vasta syötyäni, että kaikki ravintolapalvelut ovat maksullisia, ja v**un kalliita. Edellisenä iltana olo oli kuin olisin toisella puolella maailmaa. Lentokenttätaksi jätti orvon suomalaispojan parin korttelin päähän, koska ei jaksanut tietöiden vuoksi kiertää hotellille asti. Lentokentällä olin erityisen innostunut siitä, että matkalaukkuni tuli myös perille. Tätä ennen sain vastailla kanadalaistullitädin tiukkoihin kysymyksiin, kuten siihen, missä konferenssi pidetään, mitä aihetta se käsittelee, ja mikä organisaatio sen järjestelyistä vastaa. Lento New Yorkista sujui muittamutkitta ja oli varsin nopea. Nopeutta vaadittiin myös JFK:n kentällä, koska vaihtoon oli varattu kaikkiaan tunti ja viisitoista minuuttia, siis 45 minuuttia boardingiin. Ennen kuin istahdin viimeisenä koneeseen, sain paikkalippuni boarding-tiskiltä mieheltä, joka oli pari minuuttia aiemmin kuuluttanut, että ellen tule hakemaan lippuani nyt, matkalaukkuni lähtee koneesta. Tällä aikaa itse juoksin JFK:n terminaali kahdeksan alikäytävässä jonne pääsin heti turvatarkastuksen jälkeen. Turvatarkastuksessa pelkäsin lähinnä sitä, millä tavoin tiukan näköinen turvatarkastustäti suhtautuu neljään nuuskapurkkiini. Ei suhtautunut mitenkään. Turvatarkastusta edelsi onneksi vain pieni jonottaminen. Jonon päähän juoksin heti sen jälkeen kun passiani oli tarkasteltu ja olin saanut transit-lippuni samalla kun luovutin matkalaukkuni seuraavalle etapille. Tänne asti olin päässyt näyttämällä passiani ja kertomalla, että on kiire hakea jatkolennolle lippua. Tätä ennen kuitenkin odottelin parisenkymmentä minuuttia matkalaukkua jota ei kansallisen turvallisuuden nimissä tietenkään voi viedä suoraan koneesta koneeseen, vaan se pitää itse hakea ja luovuttaa uudelleen. Tätä ennen oli kuitenkin vielä virallinen tullitarkastus sormenjälkineen ja valokuvauksineen, passintarkistuksineen, estatsekkauksiin ja muutamine tarkentavine kysymyksineen matkan tarkoituksesta. Matka Helsingistä sujui mukavasti, tosin Finnairin viihdejärjestelmän sisältämä musiikkitarjonta oli kelvotonta, samoin sarja- ja elokuvatarjontakin oli täytetty b-luokan kamalla. Niinpä lähinnä lueskelin konferenssipapereita ja Helsinki-Vantaalta ostamaani Bret Easton Ellisin The Informersia.
onsdag 5 augusti 2009
Katteellaan syssymmällä
Tarkoituksena oli että mitään ylimenokausia ei pidetä, vaan isketään kunnolla koko syksy. Tarkoituksena oli että kesäloman turvin vedetty neljän viikon harjoitusjakso päättyy siihen, että ilmoittaudun Lidingön vaellukseen.
Kuten viimeisestä viikkoraportista huomaa, ei homma sujunut suunnitelmien mukaan. Tuli vielä päälle vasemman jalan hermostopulmia, samoja joista jo pääsin eroon lepäämällä helmi-maaliskuun. Opiskelin tuossa nikotiinin vaikutuksista ja huomasin että lihasten hermojen viestintäjärjestelmään se vaikuttaa... toisaalta on tässä myös ikääkin, ei vanhan miehen paikat kestä enää nuoren miehen tavoitteita. Ja kun vielä malliin lisätään näiden kahden tekijän interaktiovaikutus niin hommalle alkaa löytyä kelpo selitysaste.
Tässä pitää siis joko lopettaa nuuskaaminen tai nuorentua, tai molemmat. Pahoja vaihtoehtoja kaikki toteutettavaksi.
Tänään ajattelin kuitenkin lähteä tuulettamaan Brookseja, jotka surullisen oloisina ovat nököttäneet tuulikaappimaassaan.
Ensi viikolla käymme Ilpon kanssa tutustumassa syksyksi hommaamaamme Käpylän harjoituskeskukseen. Ehkä jopa laitetaan nimet sopimukseen. Syksyä tässä jo odotellaankin, Käpylän iltoina vedetään piiiiiitkää pk-lenkkiä Ilpon ja Vallilan Contadorin kanssa. Hyvällä omallatunnolla saa nylkyttää rauhallisia pk-lenkkejä, eikä tarvitse huolehtia siitä, että pitäisi tehdä mitään vauhti- tai maksimitreenejä, joita ei kuitenkaan tule tehtyä.
Kuten viimeisestä viikkoraportista huomaa, ei homma sujunut suunnitelmien mukaan. Tuli vielä päälle vasemman jalan hermostopulmia, samoja joista jo pääsin eroon lepäämällä helmi-maaliskuun. Opiskelin tuossa nikotiinin vaikutuksista ja huomasin että lihasten hermojen viestintäjärjestelmään se vaikuttaa... toisaalta on tässä myös ikääkin, ei vanhan miehen paikat kestä enää nuoren miehen tavoitteita. Ja kun vielä malliin lisätään näiden kahden tekijän interaktiovaikutus niin hommalle alkaa löytyä kelpo selitysaste.
Tässä pitää siis joko lopettaa nuuskaaminen tai nuorentua, tai molemmat. Pahoja vaihtoehtoja kaikki toteutettavaksi.
Tänään ajattelin kuitenkin lähteä tuulettamaan Brookseja, jotka surullisen oloisina ovat nököttäneet tuulikaappimaassaan.
Ensi viikolla käymme Ilpon kanssa tutustumassa syksyksi hommaamaamme Käpylän harjoituskeskukseen. Ehkä jopa laitetaan nimet sopimukseen. Syksyä tässä jo odotellaankin, Käpylän iltoina vedetään piiiiiitkää pk-lenkkiä Ilpon ja Vallilan Contadorin kanssa. Hyvällä omallatunnolla saa nylkyttää rauhallisia pk-lenkkejä, eikä tarvitse huolehtia siitä, että pitäisi tehdä mitään vauhti- tai maksimitreenejä, joita ei kuitenkaan tule tehtyä.
onsdag 29 juli 2009
Viikko 30
Melkein unohdin koko blogin kun ei ole vähään aikaan tarvinnut miettiä suunnistusjuttuja. Viimeinen kesälomaviikko on lusittu ja treenien osalta se meni näin:
maanantai: aamuyöllä n. klo. 6 paikallista aikaa saavuttiin Tukholmaan lenkkivaatteet repussa. Sitä mitään jaksanut treenata. Kävelin kuitenkin Sergelin torilta Humlaniin ja takaisin (~ 2km yhteensä). Iltapäivällä ostin Filippa K:n ja J.Lindebergin NK:sta. Filippa on sellainen kunnon sosiologipikkutakki, vakosamettia ja paikat kyynärpäissä, aijaijai.
tiistai: mentiin Elmerin kanssa tunnelirataa yliopistolle ja sieltä käveltiin noin puolentoista tunnin retki jonka pääteasema oli Sergel. Ei merkintää kalenteriin.
keskiviikko: aamuyöllä n. klo. 6 paikallista aikaa Turussa. Purin repusta lenkkivaatteet vaatekaappiin.
torstai: lepo
perjantai: lepo
lauantai: Iltalenkki fillarilla Elmeri kyydissä ympäri kaupunkia tunnin verran. Tuon merkkasin pk 1:n arvoiseksi suoritukseksi.
sunnuntai: lepo
--------------
Taitopuolta tuli kuitenkin treenattua, Suunnistussimulaattorin Usmin maasto on jo opeteltu ulkoa.
maanantai: aamuyöllä n. klo. 6 paikallista aikaa saavuttiin Tukholmaan lenkkivaatteet repussa. Sitä mitään jaksanut treenata. Kävelin kuitenkin Sergelin torilta Humlaniin ja takaisin (~ 2km yhteensä). Iltapäivällä ostin Filippa K:n ja J.Lindebergin NK:sta. Filippa on sellainen kunnon sosiologipikkutakki, vakosamettia ja paikat kyynärpäissä, aijaijai.
tiistai: mentiin Elmerin kanssa tunnelirataa yliopistolle ja sieltä käveltiin noin puolentoista tunnin retki jonka pääteasema oli Sergel. Ei merkintää kalenteriin.
keskiviikko: aamuyöllä n. klo. 6 paikallista aikaa Turussa. Purin repusta lenkkivaatteet vaatekaappiin.
torstai: lepo
perjantai: lepo
lauantai: Iltalenkki fillarilla Elmeri kyydissä ympäri kaupunkia tunnin verran. Tuon merkkasin pk 1:n arvoiseksi suoritukseksi.
sunnuntai: lepo
--------------
Taitopuolta tuli kuitenkin treenattua, Suunnistussimulaattorin Usmin maasto on jo opeteltu ulkoa.
lördag 25 juli 2009
"Tuossa nyt ei ole mitäääääään järkeä"...
...sanoi Christian Selin kun Alberto Contador nykäisi seitsemännellätoista etapilla ja jätti samalla tallikaverinsa Andréas Klödenin yksin kiipeämään viimeista vuorta hartiat heiluen. Itse olen sitä mieltä, että aina kun saksalainen menettää mahdollisuutensa, sitä hetkeä pitää arvostaa ja sille pitää nostaa malja. Ja viimeistään Mont Ventouxille kiipeäminen 20. etapilla osoitti, että ei siitä sakemannista ole mihinkään. Madridin Markus Kainulle siis kaikki pisteet täältä.
Selin junioria matkien totesin samaa, kun katselin tulosruudusta Porden toimittamaa juttua jamaikailaisurheilijoiden douppaamispäilystä. Porde oli taas silmäpusseista päätellen koko alkuvuoden pysytellyt hereillä, ja kyseli Lapinlahden eliittikisoissa naisten satasen juosseelta ja yhdeltä epäilyn kohteelta Sheri-Ann Brooksilta ammattimaisella otteella tiukkoja kysymyksiä. Huhuthan kertovat että kyse olisi ollut ruohon pössyttelystä.
Tuossa nyt ei ole mitäääään järkeä! Nehän ovat jamaikalaisia.
Tuossa nyt ei ole mitääääään järkeä! Miksi votka ei ole kiellettyjen aineiden listalla?
Oli miten oli, niin on tullut tässä loman aikana treenattua keskimääräistä enemmän. Tai siis kolme viikkoa jaksoin ihan hyvin, tai siis oikeastaan vajaa kaksi viikkoa, jonka jälkeen alkuvuoden vasemman reiden hermovamma alkoi oireilla samalla kun oikealla penikka alkoi olla aika paskana. Puolitoista viikkoa meni sitten väkipakolla yrittäen vältellä kovia juoksupohjia. Kolmen viikon jälkeen olo onkin ollut lähinnä hirvittävä, lihakset ovat niskasta pohkeisiin hajalla, päätä särkee lähes päivittäin jne.
Samalla olen seuraillut yliluonnollisia ilmiöitä, joita Eurosport on päivittäin välittänyt tourin muodossa. Pakostakin on tullut mieleen, että ei tästä pelkällä Ice Powerilla, Voltarenilla, Mobilatilla tai Gainomax Recoveryllä taida olla asiaa yhtään mihinkään. Mitenkähön kevyesti tuo Contadorkaan tanssahtelisi vuoren seinämää jos pitäisi selviytyä normaalia huonomman kuntosuunnistajan eväillä?
Valtavia uhrauksia on kuitenkin tehty:
- karkkilakko (kesti noin puolitoista viikkoa),
- sipsilakko (kesti noin kaksi viikkoa),
- ei alkoholia (pari kertaa lipsunut, tai juuri nyt tätä kirjoittaessa on kolmas kerta, tyhjennän nimittäin vuoden 2007 Painter's Cove shiraz cabernet pulloa, marjaisaa, pientä vihvahdetta suklaasta, ehkä myös vähän minttua ja vaniljaa. Painter's Cove löytyy muuten Sydneyn sataman lähistöltä, on tullut käytyä)
- venyttelyt (v***u tuosta s****nan venyttelystä ne paikat vasta kipeytyvät)
Ja mikä on tulos? Mies ei ole koko vuotena ollut näin raihnaisessa kunnossa.
Selin junioria matkien totesin samaa, kun katselin tulosruudusta Porden toimittamaa juttua jamaikailaisurheilijoiden douppaamispäilystä. Porde oli taas silmäpusseista päätellen koko alkuvuoden pysytellyt hereillä, ja kyseli Lapinlahden eliittikisoissa naisten satasen juosseelta ja yhdeltä epäilyn kohteelta Sheri-Ann Brooksilta ammattimaisella otteella tiukkoja kysymyksiä. Huhuthan kertovat että kyse olisi ollut ruohon pössyttelystä.
Tuossa nyt ei ole mitäääään järkeä! Nehän ovat jamaikalaisia.
Tuossa nyt ei ole mitääääään järkeä! Miksi votka ei ole kiellettyjen aineiden listalla?
Oli miten oli, niin on tullut tässä loman aikana treenattua keskimääräistä enemmän. Tai siis kolme viikkoa jaksoin ihan hyvin, tai siis oikeastaan vajaa kaksi viikkoa, jonka jälkeen alkuvuoden vasemman reiden hermovamma alkoi oireilla samalla kun oikealla penikka alkoi olla aika paskana. Puolitoista viikkoa meni sitten väkipakolla yrittäen vältellä kovia juoksupohjia. Kolmen viikon jälkeen olo onkin ollut lähinnä hirvittävä, lihakset ovat niskasta pohkeisiin hajalla, päätä särkee lähes päivittäin jne.
Samalla olen seuraillut yliluonnollisia ilmiöitä, joita Eurosport on päivittäin välittänyt tourin muodossa. Pakostakin on tullut mieleen, että ei tästä pelkällä Ice Powerilla, Voltarenilla, Mobilatilla tai Gainomax Recoveryllä taida olla asiaa yhtään mihinkään. Mitenkähön kevyesti tuo Contadorkaan tanssahtelisi vuoren seinämää jos pitäisi selviytyä normaalia huonomman kuntosuunnistajan eväillä?
Valtavia uhrauksia on kuitenkin tehty:
- karkkilakko (kesti noin puolitoista viikkoa),
- sipsilakko (kesti noin kaksi viikkoa),
- ei alkoholia (pari kertaa lipsunut, tai juuri nyt tätä kirjoittaessa on kolmas kerta, tyhjennän nimittäin vuoden 2007 Painter's Cove shiraz cabernet pulloa, marjaisaa, pientä vihvahdetta suklaasta, ehkä myös vähän minttua ja vaniljaa. Painter's Cove löytyy muuten Sydneyn sataman lähistöltä, on tullut käytyä)
- venyttelyt (v***u tuosta s****nan venyttelystä ne paikat vasta kipeytyvät)
Ja mikä on tulos? Mies ei ole koko vuotena ollut näin raihnaisessa kunnossa.
Viikko 29
maanantai: lepo
tiistai: kp 1 h
keskiviikko: juoksu 1 h 15 min
torstai: kp 1 h
perjantai: pyöräily 2 h 30 min
lauantai: suunnistus 1 h 30 min (peruskartalla!!!) + 20 min suovetoja suunnistuksen selkään
sunnuntai: "juoksu" 45 min
Yhteensä: 8 h 20 min
-----------
Ei pysty enää.
tiistai: kp 1 h
keskiviikko: juoksu 1 h 15 min
torstai: kp 1 h
perjantai: pyöräily 2 h 30 min
lauantai: suunnistus 1 h 30 min (peruskartalla!!!) + 20 min suovetoja suunnistuksen selkään
sunnuntai: "juoksu" 45 min
Yhteensä: 8 h 20 min
-----------
Ei pysty enää.
onsdag 15 juli 2009
Viikko 28
maanantai: juoksu 55 min
tiistai: suunnistus 1 h + verskat 5 min
keskiviikko: kp 1 h; suunnistus 1h 15 min + verskat 5 min
torstai: lepo
perjantai: juoksu 1 h 15 min (uusien Brooksien neitsytmatka)
lauantai: juosu 1 h 5 min
sunnuntai: lepo
Yhteensä: 6 h 40 min
--------------------------
tiistai: suunnistus 1 h + verskat 5 min
keskiviikko: kp 1 h; suunnistus 1h 15 min + verskat 5 min
torstai: lepo
perjantai: juoksu 1 h 15 min (uusien Brooksien neitsytmatka)
lauantai: juosu 1 h 5 min
sunnuntai: lepo
Yhteensä: 6 h 40 min
--------------------------
Ensimmäisiä eläkepäiviään viettävät uskolliset vanhukset
Uutuuttaan hohtavat nuorukaiset
lördag 11 juli 2009
Myrskyn silmässä
Ei ole tämä viikko mennyt ihan edellisellä mätöllä, mutta suhteellisen hyvin kuitenkin. Lisäksi on tullut harrastettua liikunnallisen toiminnan seuraamista, touria on tullut vahdattua tuntikaupalla päivittäin, lisäksi katselin yleisurheilua Lausannesta ja Roomasta.
Yleisurheilusta voisin sen verran kommentoida, että erityisen innolla katselin juoksumatkoja. Jotkuthan suunnistuksen vihaajat pitävät suunnistusta marginaalilajina ja kehuvat juoksua globaalina lajina: "Mikä urheilulaji sellainen on, missä maailmanmestaruudesta taistelee noin neljä maata?". Jos vastaus olisi suunnistus, britit tuskin olisivat voittaneet viime vuonna miesten mm-viestiä... Vastapalloon voisin ottaa esimerkin "kestävyys"matkasta nimeltä 5000 meetriä. Kauden kymmennen kärki: 6 kenialaista, 3 etiopialaista ja yksi jenkki. Kaikkien aikojen TOP-10: 3 etiopialaista, 5 kenialaista, yksi Marokon ja yksi Belgian mies.
No joo, joka tapauksessa katselin siis juoksumatkoja. Berliinissä tullaan näkemään kovia juoksuja. Kenenisa Bekele juoksee niin bekeleesti maailmanmestariksi pidemmillä matkoilla ja lyhyemilläkin on vain yksi nimi. Usain Boltin Lausannessa juoksema kaikkien aikojen neljänneksi kovin 200 metriä vesisateessa oli jäätävä suoritus. Tyson Gayn on turha tulla edes viivalle, oli sitten kyse satasesta tahi kakssatasesta. Kevään mittaan olen seurannut myös ruotsaisyleisurheilun tilannetta ja näyttää siltä, että joukkueeseen ei tarvitse rekrytoida mitallikahvien keittäjää.
Lopuksi itse otsikon aiheeseen. Käväisin lenkillä, keli oli vähän epävakaa ukkosen jyrähdellessä melko lähellä. Koiria ja heidän taluttajiaan oli muutamia. Jo viime viikolla olin ajaa pari kertaa fillarilla koiran yli kun ihmiset antavat rakkinsa haahuilla mihin sattuu. No, tänään kävi niin, että näin jo kaukaa, että koira on kiinnostunut vastaantulevasta juoksijasta. Hänen idioottiomistajansa (kaikki koiranomistajat kuuluvat tähän kuvaukseen) piti kyllä koiraansa kiinni, mutta heti kun olin parivaljakon ohittanut, äijä löysäsi hihnaa ja koira syöksähti jalkoihini. Äijä sai sen nopeasti repäistyä siitä pois, samalla kun itse huusin naisen sukuelimen kutsumanimeä ja jatkoin matkaa. V**tu että vihaan noita sa***noita! Jos sattuu olemaan luuseri, jonka pitää pitää hankkia joku alistettava elukka itsetuntoa kohottamaan niin alistaisi p**kele lajitovereitaan, maailma on täynnä kaikenmaailman formulajohtajia, jotka tykkäävät maksaa siitä.
Koira-attakkia sulatellessa alkoikin sitten tuulla hivenen kovempaa ja seuraavassa sekunnissa alkoi tulla vettä niskaan. Ukkosmylly pärähti suoraan kohdalle, salaman jälkeen pamahti välittömästi. Vaihtoehdot olivat aika vähissä koska siellä metsäpolulla ei niitä ollut tarjolla, joten lähdin juoksemaan järkyttävässä kaatosateessa salomoilta karkuun. Nohevampi lukija jo pystyykin päättelemään, että olin salamaakin nopeampi, koska tämäkin teksti olisi muutoin jäänyt kirjoittamatta. Uusilla Brookseilla (kuva tulossa myöhemmin) homma hoituu! Joka tapauksessa sain siihen pk-lenkkiin samalla vartin mittaisen vk-osuuden.
Yleisurheilusta voisin sen verran kommentoida, että erityisen innolla katselin juoksumatkoja. Jotkuthan suunnistuksen vihaajat pitävät suunnistusta marginaalilajina ja kehuvat juoksua globaalina lajina: "Mikä urheilulaji sellainen on, missä maailmanmestaruudesta taistelee noin neljä maata?". Jos vastaus olisi suunnistus, britit tuskin olisivat voittaneet viime vuonna miesten mm-viestiä... Vastapalloon voisin ottaa esimerkin "kestävyys"matkasta nimeltä 5000 meetriä. Kauden kymmennen kärki: 6 kenialaista, 3 etiopialaista ja yksi jenkki. Kaikkien aikojen TOP-10: 3 etiopialaista, 5 kenialaista, yksi Marokon ja yksi Belgian mies.
No joo, joka tapauksessa katselin siis juoksumatkoja. Berliinissä tullaan näkemään kovia juoksuja. Kenenisa Bekele juoksee niin bekeleesti maailmanmestariksi pidemmillä matkoilla ja lyhyemilläkin on vain yksi nimi. Usain Boltin Lausannessa juoksema kaikkien aikojen neljänneksi kovin 200 metriä vesisateessa oli jäätävä suoritus. Tyson Gayn on turha tulla edes viivalle, oli sitten kyse satasesta tahi kakssatasesta. Kevään mittaan olen seurannut myös ruotsaisyleisurheilun tilannetta ja näyttää siltä, että joukkueeseen ei tarvitse rekrytoida mitallikahvien keittäjää.
Lopuksi itse otsikon aiheeseen. Käväisin lenkillä, keli oli vähän epävakaa ukkosen jyrähdellessä melko lähellä. Koiria ja heidän taluttajiaan oli muutamia. Jo viime viikolla olin ajaa pari kertaa fillarilla koiran yli kun ihmiset antavat rakkinsa haahuilla mihin sattuu. No, tänään kävi niin, että näin jo kaukaa, että koira on kiinnostunut vastaantulevasta juoksijasta. Hänen idioottiomistajansa (kaikki koiranomistajat kuuluvat tähän kuvaukseen) piti kyllä koiraansa kiinni, mutta heti kun olin parivaljakon ohittanut, äijä löysäsi hihnaa ja koira syöksähti jalkoihini. Äijä sai sen nopeasti repäistyä siitä pois, samalla kun itse huusin naisen sukuelimen kutsumanimeä ja jatkoin matkaa. V**tu että vihaan noita sa***noita! Jos sattuu olemaan luuseri, jonka pitää pitää hankkia joku alistettava elukka itsetuntoa kohottamaan niin alistaisi p**kele lajitovereitaan, maailma on täynnä kaikenmaailman formulajohtajia, jotka tykkäävät maksaa siitä.
Koira-attakkia sulatellessa alkoikin sitten tuulla hivenen kovempaa ja seuraavassa sekunnissa alkoi tulla vettä niskaan. Ukkosmylly pärähti suoraan kohdalle, salaman jälkeen pamahti välittömästi. Vaihtoehdot olivat aika vähissä koska siellä metsäpolulla ei niitä ollut tarjolla, joten lähdin juoksemaan järkyttävässä kaatosateessa salomoilta karkuun. Nohevampi lukija jo pystyykin päättelemään, että olin salamaakin nopeampi, koska tämäkin teksti olisi muutoin jäänyt kirjoittamatta. Uusilla Brookseilla (kuva tulossa myöhemmin) homma hoituu! Joka tapauksessa sain siihen pk-lenkkiin samalla vartin mittaisen vk-osuuden.
söndag 5 juli 2009
Viikko 27
maanantai: pyöräily 2 h
tiistai: juoksu 45 min; kp 1 h 5 min; suunnistus 75 min
keskiviikko: suunnistus 60 min + 5 min ver.
torstai: kp 30min; suunnistus 1 h 20 min
perjantai: pyöräily 2 h 20 min
lauantai: lepo
sunnuntai: juoksu 1 h 10 min
Yhteensä: 11 h 30 min 
tiistai: juoksu 45 min; kp 1 h 5 min; suunnistus 75 min
keskiviikko: suunnistus 60 min + 5 min ver.
torstai: kp 30min; suunnistus 1 h 20 min
perjantai: pyöräily 2 h 20 min
lauantai: lepo
sunnuntai: juoksu 1 h 10 min
Yhteensä: 11 h 30 min
-----------------------
Ravintopuoli myös kunnossa
Ratsu täydessä sotavarustuksessa
Onni Partanen: Viis kisaa viikossa
Yksi syy joka tekee minusta normaalia huonomman kuntosuunnistajan on se etten vielä toistaiseksi osaa arvostaa kuntosuunnistustapahtumissa saavutettuja menestyksiä kovinkaan korkealle. Tai oikeammin, en osaa pettyä kun turkurastien kuudella kilsalla pummaan ykköstä ja hyydyn 4 kilsan jälkeen kävelemään kaikki ylämäet, enkä oikein osaa vielä tuijottaa mille sijalle milloinkin päädyn.
Satuin viime viikolla tapaamaan vanhemmam polven suunnistustutun eli Partasen Onnin ja pyysin häntä kirjoittamaan omin sanoin meiningistä jota oikea kuntosuunnistaminen vaatii. Onni kirjoittikin oman juttunsa nopeasti maailmasta jossa sanaa suunnistusharjoittelu ei tunneta.
No niin, terve vaan kaikille ikrp:n lukijoille. En oikein tiedä mitä sillä tarkoitettiin kun minua pyydettiin kirjoittamaan kuntosuunnistamisesta. Mutta kun tarkemmin asiasta kyselin niin minua vaan pyydettiin kirjoittamaan esimerkiksi kuvaus viime kertaisista satarasteista, kyllä se asenne ja meininki siitä sitten pitäisi välittyä.
Satarastit pidettiin siis viime tiistaina tuolla Maskussa ja kartta oli Piuhan kartta. Pirun pahoja tiheikköjä on siinä yhdessä kohtaa tien vieressä jossa yleensä on viimeinen rasti. Ja on siellä sitten hakkuita joissa on hidasta edetä, mutta onneksi siinä vieressä menee sellainen pieni metsäkoneen tekemä ura, jota ei ole karttaan merkitty. Oliskohan se ollut viime vuonna satarasteilla kun sen uran huomasin, tai saattoi se olla rakennusmestarirasteilla keväällä, talvirasteilla sitä en tainnut huomata kun oli aika paljon viime talvena lunta.
Saavuin paikalle jo hyvissä ajoin niin kuin aina. Siinä parmalaiset vielä laittoivat viimeiseen risteykseen opastusrastia kun itse kaarsin paikalle. Olihan siellä jo tuttuja jonottamassa karttoja, Mäkivälin Temppaa ja kumppaneita. Onneksi olin jo kotona laittanut suunnistusvaatteet päälle niin pääsin heti karttamyyntiin itsekin. Viime viikolla ostetuissa uusissa suunnistushousuissa oli komiaa tankata autoa Raisiossa. Karttamyynnissä vaihdettiin kuulumisia ja itse kerroin eilisistä rakennusmestarirastien 3. rastin jyrkänteestä, joka oli kyllä paha. Siinähän se oli samassa mäessä kun turkurasteilla keväällä mutta en vaan huomannut katsoa kuviorajaa ja menin siitä sitten väärälle jyrkänteelle, siinä hävisin Mäkimaan Pertille 3 minuuttia. Olin sentään 15. ja taakse jäi jopa Wasaman Aki. Temppa siinä myös mainitsi, että aikoo mennä huomenna turkurasteille Raisioon, jonne itsekin tietysti olin menossa. Torstainahan on sitten mynärastit ja lauantaina onkin Haunisissa lähirastit. Temppa joutuu ilmeisesti jättämään lauantain väliin.
Otettiin siinä kaikki 4 kilometrin rata ja lähdin sitten autolle katselemaan reitinvalintoja. Oli kyllä hyvä olo kun katselin rataa ja huomasin että heti ykkösvälillä pystyi hyödyntämään sitä metsäkoneen uraa. Siitä pääsee rastille tosi hyvin, eikä ainakaan Pertti tiedä sen uran olemassaolosta. Kakkonen ja kolmonenkin olivat tutussa mäessä, mutta sitten 4. rastille olikin pitkä väli, jossa varmaan kannattaa juosta pellonlaitaa pitkin. Radan loppuosakin näytti ihan selvältä, joten lähdin juoksemaan lähtöön. Matkalla moikkailin tutuille, joita olikin aika paljon. Yleensähän Jukolan jälkeen alkaa väkeä olla vähemmän rasteilla. Jukolaan monet satsaa ja sitten tulee hiljaisempaa. Heinäkuussa usein sijoitukseni ovatkin olleet tosi hyviä, erityisesti jos rastit pidetään jossain vähän kauempana. Valpperiin esimerkiksi vain harva viitsii lähteä ja silloin on hyvät mahdollisuudet viiden joukkoon.
Lähtöleimauksessa katselin vielä taakseni tuleeko tuttuja samoihin aikoihin perään ja Temppa sekä Pertti sieltä kävelivät jo parkkipaikalta kohti lähtöä. Ykköselle juostessani löysin metsäkoneuran helposti ja naureskelin kun näin että pari suunnistajaa joutui kävelemään hakkuuaukolla. Alku oli muutenkin helppoa. 5. rastilla joku juniori sai minut kiinni ja päättelin hänen lähtösuunnastaan, että hän myös juoksee samaa rataa, joten juoksin aina 7. rastille asti hänen perässään. Sieltä se TuS:n juniori sitten juoksikin niin nopeasti pois tiheikköön etten häntä tiheikön jälkeen nähnyt, 8. rastille löysinkin vähän huonosti, kun autossa suunnittelin että olisin mennyt eri kautta. Toiseksi viimeiselle menessä katselinkin sitten tiellä taakseni josko Pertti olisi jo minua saavuttamassa, mutta ei miestä näkynyt. Viimeinen rasti oli samassa paikassa kuin edellisvuotena ja osasin kiertää tiheikön oikealta ja siitä sitten spurttasin maaliin.
Emit-lapun saatuani siinä sitten mietin mahtaako Temppa tai Pertti juosta alle 45 minuutin. Oma aika oli vähän päälle, joka oli pieni pettymys. Nykyään on vaikeaa päästä 10 minuuttiin kilometrillä vaikka kuinka on lyhentänyt juostavia matkojakin. Impivaarassa kyllä meni jokunen viikko sitten alle 10 minuuttia. On ne jotkut tutut juosseet jopa 3 kilometrin ratoja, mutta yritetään nyt vielä tällä 4 kilometrillä, kun kuntoa kuitenkin on sen verran että jaksaa näitä juosta.
Pertti ja Temppa sieltä tulivat sitten samoihin aikoihin pois ja pojat olivat molemmat menneet siitä hakkuuaukon yli. Yli 2 minuuttia olivat hitaampia olleet. 6. rastille sain myös selvän eron, mutta muuten oli mennyt aika tasaisesti. Tietysti tuttu maasto meille kaikille, joten erot tulee silloin niin pienistä asioista. Tosin Pertti oli sitä yhtä notkoa etsinyt vähän kauemmin kun oli lukenut sitä edeltävän nenän vähän väärin. Mutta yli 50 minuuttiin meni heidän aikansa ja molemmat lupasivat tulla huomenna turkurasteille.
Kotona illalla katselin vielä tietokoneen internetistä tuloksia ja ihan hyvin tuollakin ajalla sijoituin. Paljon oli kyllä porukkaa. Peltolan Timpat ja muut kauppaneuvokset olivat juosseet taas kovaa.
Satuin viime viikolla tapaamaan vanhemmam polven suunnistustutun eli Partasen Onnin ja pyysin häntä kirjoittamaan omin sanoin meiningistä jota oikea kuntosuunnistaminen vaatii. Onni kirjoittikin oman juttunsa nopeasti maailmasta jossa sanaa suunnistusharjoittelu ei tunneta.
No niin, terve vaan kaikille ikrp:n lukijoille. En oikein tiedä mitä sillä tarkoitettiin kun minua pyydettiin kirjoittamaan kuntosuunnistamisesta. Mutta kun tarkemmin asiasta kyselin niin minua vaan pyydettiin kirjoittamaan esimerkiksi kuvaus viime kertaisista satarasteista, kyllä se asenne ja meininki siitä sitten pitäisi välittyä.
Satarastit pidettiin siis viime tiistaina tuolla Maskussa ja kartta oli Piuhan kartta. Pirun pahoja tiheikköjä on siinä yhdessä kohtaa tien vieressä jossa yleensä on viimeinen rasti. Ja on siellä sitten hakkuita joissa on hidasta edetä, mutta onneksi siinä vieressä menee sellainen pieni metsäkoneen tekemä ura, jota ei ole karttaan merkitty. Oliskohan se ollut viime vuonna satarasteilla kun sen uran huomasin, tai saattoi se olla rakennusmestarirasteilla keväällä, talvirasteilla sitä en tainnut huomata kun oli aika paljon viime talvena lunta.
Saavuin paikalle jo hyvissä ajoin niin kuin aina. Siinä parmalaiset vielä laittoivat viimeiseen risteykseen opastusrastia kun itse kaarsin paikalle. Olihan siellä jo tuttuja jonottamassa karttoja, Mäkivälin Temppaa ja kumppaneita. Onneksi olin jo kotona laittanut suunnistusvaatteet päälle niin pääsin heti karttamyyntiin itsekin. Viime viikolla ostetuissa uusissa suunnistushousuissa oli komiaa tankata autoa Raisiossa. Karttamyynnissä vaihdettiin kuulumisia ja itse kerroin eilisistä rakennusmestarirastien 3. rastin jyrkänteestä, joka oli kyllä paha. Siinähän se oli samassa mäessä kun turkurasteilla keväällä mutta en vaan huomannut katsoa kuviorajaa ja menin siitä sitten väärälle jyrkänteelle, siinä hävisin Mäkimaan Pertille 3 minuuttia. Olin sentään 15. ja taakse jäi jopa Wasaman Aki. Temppa siinä myös mainitsi, että aikoo mennä huomenna turkurasteille Raisioon, jonne itsekin tietysti olin menossa. Torstainahan on sitten mynärastit ja lauantaina onkin Haunisissa lähirastit. Temppa joutuu ilmeisesti jättämään lauantain väliin.
Otettiin siinä kaikki 4 kilometrin rata ja lähdin sitten autolle katselemaan reitinvalintoja. Oli kyllä hyvä olo kun katselin rataa ja huomasin että heti ykkösvälillä pystyi hyödyntämään sitä metsäkoneen uraa. Siitä pääsee rastille tosi hyvin, eikä ainakaan Pertti tiedä sen uran olemassaolosta. Kakkonen ja kolmonenkin olivat tutussa mäessä, mutta sitten 4. rastille olikin pitkä väli, jossa varmaan kannattaa juosta pellonlaitaa pitkin. Radan loppuosakin näytti ihan selvältä, joten lähdin juoksemaan lähtöön. Matkalla moikkailin tutuille, joita olikin aika paljon. Yleensähän Jukolan jälkeen alkaa väkeä olla vähemmän rasteilla. Jukolaan monet satsaa ja sitten tulee hiljaisempaa. Heinäkuussa usein sijoitukseni ovatkin olleet tosi hyviä, erityisesti jos rastit pidetään jossain vähän kauempana. Valpperiin esimerkiksi vain harva viitsii lähteä ja silloin on hyvät mahdollisuudet viiden joukkoon.
Lähtöleimauksessa katselin vielä taakseni tuleeko tuttuja samoihin aikoihin perään ja Temppa sekä Pertti sieltä kävelivät jo parkkipaikalta kohti lähtöä. Ykköselle juostessani löysin metsäkoneuran helposti ja naureskelin kun näin että pari suunnistajaa joutui kävelemään hakkuuaukolla. Alku oli muutenkin helppoa. 5. rastilla joku juniori sai minut kiinni ja päättelin hänen lähtösuunnastaan, että hän myös juoksee samaa rataa, joten juoksin aina 7. rastille asti hänen perässään. Sieltä se TuS:n juniori sitten juoksikin niin nopeasti pois tiheikköön etten häntä tiheikön jälkeen nähnyt, 8. rastille löysinkin vähän huonosti, kun autossa suunnittelin että olisin mennyt eri kautta. Toiseksi viimeiselle menessä katselinkin sitten tiellä taakseni josko Pertti olisi jo minua saavuttamassa, mutta ei miestä näkynyt. Viimeinen rasti oli samassa paikassa kuin edellisvuotena ja osasin kiertää tiheikön oikealta ja siitä sitten spurttasin maaliin.
Emit-lapun saatuani siinä sitten mietin mahtaako Temppa tai Pertti juosta alle 45 minuutin. Oma aika oli vähän päälle, joka oli pieni pettymys. Nykyään on vaikeaa päästä 10 minuuttiin kilometrillä vaikka kuinka on lyhentänyt juostavia matkojakin. Impivaarassa kyllä meni jokunen viikko sitten alle 10 minuuttia. On ne jotkut tutut juosseet jopa 3 kilometrin ratoja, mutta yritetään nyt vielä tällä 4 kilometrillä, kun kuntoa kuitenkin on sen verran että jaksaa näitä juosta.
Pertti ja Temppa sieltä tulivat sitten samoihin aikoihin pois ja pojat olivat molemmat menneet siitä hakkuuaukon yli. Yli 2 minuuttia olivat hitaampia olleet. 6. rastille sain myös selvän eron, mutta muuten oli mennyt aika tasaisesti. Tietysti tuttu maasto meille kaikille, joten erot tulee silloin niin pienistä asioista. Tosin Pertti oli sitä yhtä notkoa etsinyt vähän kauemmin kun oli lukenut sitä edeltävän nenän vähän väärin. Mutta yli 50 minuuttiin meni heidän aikansa ja molemmat lupasivat tulla huomenna turkurasteille.
Kotona illalla katselin vielä tietokoneen internetistä tuloksia ja ihan hyvin tuollakin ajalla sijoituin. Paljon oli kyllä porukkaa. Peltolan Timpat ja muut kauppaneuvokset olivat juosseet taas kovaa.
söndag 28 juni 2009
Liirumlaarumia (1)
John Steinbeckin teoksen Torstai on toivoa täynnä prologissa Mack, kirjan yksi päähenkilöistä, toteaa, että "kirjassa saisi minusta olla silloin tällöin pelkkää liirumlaarumiakin", sillä "[t]äytyyhän kirjailijan antaa omassa kirjassaan joskus lässyttää, panna kukaties kauniita sanoja jonoon tai laulaa pikkuinen sanallinen laulunpätkä". Mutta kirjailijan täytyisi tästä Mackin mukaan varoittaa lukijaansa etukäteen. Ja niinhän Steinbeck sitten kirjassaan tekeekin kirjan luvuissa kolme ja kolmekymmentäkahdeksan.
Blogit ovat pääsääntöisesti pelkkää liirumlaarumia, eikä tämä blogi tee siihen poikkeusta. Ajattelin kuitenkin otsikoida tämän jutun liirumlaarumiksi koska se on erityisen liirumlaarumia.
Huomenna alkaa neljän viikon niin sanottu kova jakso. Aloitin loman Paavo Nurmen puolikkaalla. Eihän se hyvin mennyt, ei edes kohtalaisesti. Mutta läpi. Hyväksytty suoritus on kuitenkin enemmän kuin pari vuotta sitten, jolloin keskeytin kisan noin 8 kilsan kohdalla. Tavoitteena oli juosta pitkä lenkki tasaisella vauhdilla. Tuo suunnitelma toteutui aina siihen asti kun olin toistamiseen Ruissalon sillalla sijaitsevalla juomapisteellä. Sen jälkeisessä 180 asteen käännöksessä satama-alueelle Jukossa krampannut vasen pohje antoi ensimmäisen merkin. Sitten en enää uskaltanut muuta kuin hiippailla kohti maalia. Jokirannassa oma vauhti kyllä hävetti. Eikä kovin moni yleisöstä kehdannut tunnustaa tuntevansa minua, koska kukaan ei huudellut. Vaimo ja poika sentään vilkuttivat, nekin sen jälkeen kun olin itse heille huutanut, että täällä ollaan.
Puolisen tuntia kisan jälkeen alkoikin sitten vatsa kivistää. Ensimmäinen oksennus tuli jo kisapaikalla ja toinen heti vaivalloisen hoipertelun jälkeen kotona. Suihkuun jaksoin raahautua noin seitsemän tuntia maaliintulon jälkeen.
Syitä moiselle suoritukselle on monia: kuuma sää, nesteet eivät ehkä imeytyneet, liikaa urheilujuomaa ja liian vähän vettä matkan aikana. Lisäksi tilannetta selittänee takkaamatta jättäminen. Edellisenä päivänä söin lounaaksi neljä lohivoileipää ja päivälliseksi kerrosaterian... sitä edellisenä söin lounaaksi keittoa jonka syömiseen kului enemmän energiaa kuin lounas antoi, päivälliseksi taisin juoda muutaman lonkeron ja illallispöydässä tarjoiltiin Big Mac -ateria ja infektiogrillitä ostettu kerroshampurilainen.
Lähdin ehkä hivenen soitellen sotaan ajattellessani että tuollaisia lenkkejä nyt on pystymetsästä ennenkin lähdetty juoksemaan.
Mutta huommenna se vasta alkaa.
Blogit ovat pääsääntöisesti pelkkää liirumlaarumia, eikä tämä blogi tee siihen poikkeusta. Ajattelin kuitenkin otsikoida tämän jutun liirumlaarumiksi koska se on erityisen liirumlaarumia.
Huomenna alkaa neljän viikon niin sanottu kova jakso. Aloitin loman Paavo Nurmen puolikkaalla. Eihän se hyvin mennyt, ei edes kohtalaisesti. Mutta läpi. Hyväksytty suoritus on kuitenkin enemmän kuin pari vuotta sitten, jolloin keskeytin kisan noin 8 kilsan kohdalla. Tavoitteena oli juosta pitkä lenkki tasaisella vauhdilla. Tuo suunnitelma toteutui aina siihen asti kun olin toistamiseen Ruissalon sillalla sijaitsevalla juomapisteellä. Sen jälkeisessä 180 asteen käännöksessä satama-alueelle Jukossa krampannut vasen pohje antoi ensimmäisen merkin. Sitten en enää uskaltanut muuta kuin hiippailla kohti maalia. Jokirannassa oma vauhti kyllä hävetti. Eikä kovin moni yleisöstä kehdannut tunnustaa tuntevansa minua, koska kukaan ei huudellut. Vaimo ja poika sentään vilkuttivat, nekin sen jälkeen kun olin itse heille huutanut, että täällä ollaan.
Puolisen tuntia kisan jälkeen alkoikin sitten vatsa kivistää. Ensimmäinen oksennus tuli jo kisapaikalla ja toinen heti vaivalloisen hoipertelun jälkeen kotona. Suihkuun jaksoin raahautua noin seitsemän tuntia maaliintulon jälkeen.
Syitä moiselle suoritukselle on monia: kuuma sää, nesteet eivät ehkä imeytyneet, liikaa urheilujuomaa ja liian vähän vettä matkan aikana. Lisäksi tilannetta selittänee takkaamatta jättäminen. Edellisenä päivänä söin lounaaksi neljä lohivoileipää ja päivälliseksi kerrosaterian... sitä edellisenä söin lounaaksi keittoa jonka syömiseen kului enemmän energiaa kuin lounas antoi, päivälliseksi taisin juoda muutaman lonkeron ja illallispöydässä tarjoiltiin Big Mac -ateria ja infektiogrillitä ostettu kerroshampurilainen.
Lähdin ehkä hivenen soitellen sotaan ajattellessani että tuollaisia lenkkejä nyt on pystymetsästä ennenkin lähdetty juoksemaan.
Mutta huommenna se vasta alkaa.
måndag 22 juni 2009
Kesälomasuunnitelmat
Pohje alkaa olla paranemaan päin. Tänään on luvassa fysiota, samoin kuin ainakin keskiviikkona. Lääkäri antoi kuitenkin luvan lähteä Paavo Nurmen puolikkaalle, jos näyttää että tulehduskipulääkitys ja fysio auttavat.
Neljän viikon kesäloma alkaisi Paavosta mukavasti. Suunnitelmia on tehty ja yksi syy miksi tämä blogi on olemassa on se, että tänne kun tavoitemääriä laittaa niin ne on sitten pakko toteuttaa, vaikkei tätä kukaan edes lue - mutta julkinen foorumi kuitenkin... ja ne, jotka lukevat vittuilevat varmasti, jos homma ei mene luvatun kaltaisesti.
Pitkän tähtäimen tavoite on selvä: Kytäjä-Jukolassa vedetään todella kovaa. Tähän päästäkseni pitänee asettaa välitavoitteita, joista pahin on Lidingöloppet 26.9.2009. Jottei Lidingö menisi kävelyksi rustasin itselleni kesälomaohjelman viikoille 27-30.
Nämä viikot rytmittyvät seuraavasti: kova - kova - kova - kova.
Viikko 27: 4 suunnitusta, 2-3 pk-lenkkiä fillarilla, 1 vk/mk, 2 tasavauhtista (max 10km/lenkki), 1 kp
Viikko 28: 3 suunnistusta, 2 pk-lenkkiä fillarilla, 1 vk/mk, 3 tasavauhtista, joista yksi kestoltaan yli 1.45, 1 kp
Viikko 29: sama kuin viikko 27
Viikko 30: sama kuin viikko 28
Neljän viikon kesäloma alkaisi Paavosta mukavasti. Suunnitelmia on tehty ja yksi syy miksi tämä blogi on olemassa on se, että tänne kun tavoitemääriä laittaa niin ne on sitten pakko toteuttaa, vaikkei tätä kukaan edes lue - mutta julkinen foorumi kuitenkin... ja ne, jotka lukevat vittuilevat varmasti, jos homma ei mene luvatun kaltaisesti.
Pitkän tähtäimen tavoite on selvä: Kytäjä-Jukolassa vedetään todella kovaa. Tähän päästäkseni pitänee asettaa välitavoitteita, joista pahin on Lidingöloppet 26.9.2009. Jottei Lidingö menisi kävelyksi rustasin itselleni kesälomaohjelman viikoille 27-30.
Nämä viikot rytmittyvät seuraavasti: kova - kova - kova - kova.
Viikko 27: 4 suunnitusta, 2-3 pk-lenkkiä fillarilla, 1 vk/mk, 2 tasavauhtista (max 10km/lenkki), 1 kp
Viikko 28: 3 suunnistusta, 2 pk-lenkkiä fillarilla, 1 vk/mk, 3 tasavauhtista, joista yksi kestoltaan yli 1.45, 1 kp
Viikko 29: sama kuin viikko 27
Viikko 30: sama kuin viikko 28
fredag 19 juni 2009
Kisa-analyysi: 1. osuus, Mikkeli-Jukola 2009
Lähtö - K: Tunnelmaa nostattavan musiikin katkaisee kuuluttajasedän varoitukset niille, jotka tekevät varaslähdön. Otan otteen kartasta kun saan luvan. Kartta tuntuu olevan tiukasti kiinni kuminauhaumpisolmussa ja pelkään, ettei se jää käteen kun lähtö tulee. Tussari pamahtaa ja huomaan juoksevani ensimmäisen ukkorivistön ohi kartta kädessä. Olipa laimea pamahdus, ehdin miettiä. Käännyn kartta rullalla takakaarteesta kohti etusuoraa ja juoksen lähes niin kovaa kuin pystyn. Puolivälissä etusuoraa avaan kartan ja katse löytää nopeasti raviradan ja sitten k-paikan.... Mihin helvettiin tuo viiva lähtee? Olin odottanut pitkää väliä, mutta nyt tuntuu että rastiväliviiva jatkuu kartan ulkopuolelle. Levitän kartan koko pituudeltaan ja yritän löytää ykkösen. Sen löydettyäni juoksen jo etukaarteessa vähän hitaammin. Katson karttaa ja mietin k-paikalta lähtöä. Enkä usko näkemääni... tietä, tietä, polkua, tietä... ja kiroan ratamestarin.
(Kuva: Mikkeli-Jukola 2009 organisaatio, www.jukola2009kuvat.net)
K-75: Huohotan jo k-paikalla. Olin odottanut, että suunnistus alkaisi siitä, nyt tiedän että se alkaa vasta 4 kilsan päästä. Hiljennän vauhtia, pakko palautella. Papparaisia pyyhältää ohi. Katselen tarkemmin karttaa ja päätän ottaa oikean tiekierron. Todennäköisesti minun juoksuvauhdilla hitaampi, mutta selvempi ja rastinoton pystyy ottamaan siten, että näkee edellä olevien leimauksen. Myöhemmin tiekierrolla huomaan, että rasti on niin naurettavassa paikassa, että sille ei voi olla hajontaparia. Pakko olla putkiväli, ja kadun heti hivenen omaa reitinvalintaani. Katson myös koko radan läpi: ykkösen jälkeen luvassa hajontoja, 130 ehkä hajonta. Loppu onkin sitten taas polkua ja tietä. Jokunen juoksija ohittaa ja vauhtini on surkea, päätän roikkua ohittajien perässä jotta pysyn edes jonkilaisessa vauhdissa. Katson taakseni, eikä tiellä huohota kuin muutaman suunnistaja - pelkään, että olen noin yhdeksänneksi viimeisenä. Viimeisessä tienylityksessä ennen aukkoa vasemmalta pölähtää noin 150 ukkoa ja olo hivenen helpottuu. Noin 300 metrin päästä rastilta näen kun lamput käyvät siellä leimaamassa. Saan itsekin vihdoin ensimmäisen leiman. Takana neljännes avausosuudesta, silti tuntuu, etten ole suunnistanut sekuntiakaan.
75-78: Kierrän harjanteen päältä ja luulen ohittavani alhaalla könyäviä ukkoja. Lätäkön jälkeen eteeni juoksee tyttö ja takana oleva mies huuta, että on kivaa kun ei tarvitse pelkästään miesten kanssa suunnistaa. Tyttö kääntyy pian oikealle ja huomaan 20 sekunnin päästä tiheikössä 20 minuutin kilometrivauhdilla könytessäni, että olisi pitänyt mennä perässä. Tiheikkö on selvä, ja sitä reunustava kuvioraja vielä selvempi. Olen keskellä suunnistustaidottomia äijiä jotka sinkoilevat keskellä tiheikköä olevalle rastille (rasti 94) ja huutavat seiskakasia. Yritän korjata oikealle kohti kuviorajaa. Yksi mies seuraa ja kysyy, onko sulla 74, vastaan ei. Kuviorajalle päästyäni rasti löytyy suoraan ja leimaan toisen kerran.
78-74: Jaahas, suoraan tien yli ja pari sataa metriä rastille. Juomarastille letkan perässä. Otan kaksi mukia ja painun metsään. Ukkoa juoksee edestä, vasemmalta ja oikealta huudellen eri koodeja - vahva merkki hajonnasta. Otan kuviorajan ja juoksen rastille, jossa on hiljaista. Leimaan yksin ja tarkistan koodin. Samalla mietin, että mies joka kyseli edellisellä välillä seiskaneljää tekee parhaillaan elämänsä pummia.
74-82: Jaahas, suoraan tien yli ja pari sataa metriä rastille. Tieheikkö-suolla yhdyn oikealta tulevaan letkaan joka rämpii kävellen. Tien ylityksen jälkeen vauhti ei nouse. Yritän pariin otteeseen epätoivoisilla loikkimisilla parantaa sijoituksiani letkassa huomatakseni, että saan hirveällä energian käytöllä ohitettua maksimissaan kaksi. Tyydyn lopulta paikkaani ja karttaa katsoessani kävelen päin kiveä. Tässähän se.
82-72: Jälleen tien yli, ja letka kävelee edelleen. Ukot huutelevat koodeja ja ymmärrän, että hajontaa tarjotaan. Aukolta mäen rinnettä vähän matkaa. Panen merkille, että noustaan hivenen aikaisin, joten omaa rastia ei ole heti näkyvissä. Osa leimaa kuusysillä, itse jatkan suoraan ja löydän notkon, ja leimaan.
72-93: Lähden rastilta yksin, vasemmalla haahuilee joitakuita etsien vielä omaa hajontaansa. Jälleen tienylitys, jossa saan seurakseni yhden kumppanin. Katson, että notko vie suoraan rastille ja kuviorajaan tukeutuen kuljen kohti notkoa, kompassi on samaa mieltä. Saan yhden yksinäisen vielä kiinni ja jatkan kohti tiheikköä. Notko vie oikealle, mutta kompassi haluaisi vasemmalle. Tämä taitosuunnistaja uskoo omiin taitoihin ja pummi on valmis. Vasemmalla leimataan ja 10 metriä rastista huomaan sen olevan jyrkänne. Nöyränä käännyn sinne minne kompassi minut olisi vienyt.
93-119: Jaahas, suoraan tien yli ja pari sataa metriä rastille. Notkossa eri hajonnoilta tulevat muodostavat letkan joka ottaa rastin juoksu/kävelyaskelin suoraan.
119-84: Jaahas, suoraan tien yli ja 50 metriä rastille. Hämäykseksi kuitenkin juomarasti välissä.
84-130: Jo ennen edellisen leimausta muistutan aukolla juostessa itselleni, että 130 näyttää hajonnalta ja muutekin sijaitsee keskellä ei mitään, joten nyt tarkkana. Luvassa on radan viimeinen suunnistutaitoa vaativa rasti. Hakkuaukolla juoksen poteron yli kuin amerikkalainen merijalkaväen sotilas Normandiassa. Tiheikössä letkan vauhti pysähtyy ja jostain kumman syystä se ei muutu siitä missään vaiheessa. En uskalla lähteä tekemään omia kiertoja, koska a) en jaksa, b) en uskalla. Jään letkaan joka juuri ja juuri juoksee. Huudan edessä olevalle Lynxin miehelle, että pitää letkan kiinni, hänen vähän väliä ottaessa liiaksi kävelyaskelia. Monet muut olisivat ohittaneet, mutta en minä. Tasangolla ennen rastia katselen, että letka edessä on pitkä, eikä ympärillä näy muita letkoja. Muutoinkin meininki on niin rauhallinen, että haisee putkivälille. Ja niin letka vie suoraan rastille jossa kaikki leimaavat.
130-76-95: Kohti tv-rasteja. Ampumaradan vallille noustessa vasen pohje kramppaa pari kertaa, sitten oikea kerran. Laskeudun vallin toiselle puolelle varovasti ja lähden juoksemaan. Takana on pari-kolme kilometriä todella hidasvauhtista meininkiä ja alun juoksuista on jo palauteltu. Nyt pitäisi vetää papparaisten ohi. Juoksen muutaman askeleen ja vasen pohje kramppaa. Pysähdyn ja yritän venytellä jalkoja. Jatkan matkaa ja leimaan ekalla rastilla. Jatkan kohti toista ja oikealla näen yleisöä. Leimaan niin kuin kaikenmaailman teroföhrit urheilukanavan lähetyksissä.
95-131: Tv-rastin jälkeen on aina hajonta. Edes tämäkään ratamestari ei tee tähän sääntöön poikkeusta. Juomarastilla ukot keskustelevat illan teemasta eli koodista: 106 on heillä numero. Lähden miesten perään tielle, josta taas kerran pienen matkan päästä pitäisi löytyä rasti. Tiellä joku tulee vielä kysymään onko mulla satakuus. Ei ole, mutta noilla jätkillä on, vastaan ja ukko spurttaa miesten perään. Yritän saada tuloksettomasti tiheikön reunasta kiinni. Löydän kuitenkin kiven ja otan rastin sen kautta.
131-54: Jukolan ikärajaa olisi voitu selvästi tänä vuonna laskea, koska tukireiteiltäkin saattaisi löytää pahempia välejä kuin esimerkiksi tämä ratamestarin luomus. Tiellä alkoi kuitenkin tuntua fyysisesti hivenen paremmalta ja jopa ohituksiakin suoritettiin. Kielletyn alueen reunalla mietin veteliläistä ystävääni ja hänen pummiaan Espoossa männäviikolla.
54-55: Niittyaukolla oikealta tulee 2. osuuden suunnistajia, ja vauhti on miehillä jokseenkin eri maailmasta. Kärjessä ei siis liikuta. Katson kelloa, ja huomaan sen olevan melko paljon. Kahden tunnin alitus on kuitenkin selvä. Aukon jälkeen metsässä on taas miestä ja osa melko pihalla. Hajontaa on siis luvassa. Itse seuraan allani olevaa uraa suoraan rastille.
55-164: Tielle, ja ensimmäisestä vasemmalle. Risteyksen jälkeen porukka hajoaa ja jatkan uraa metsän läpi seuraavalle tielle. Risteyksessä hyppään taas metsään ja löydän hetken kuluttua uran joka vie perille. Kello näyttää edelleen armolliselta kahden tunnin suhteen.
164-45: Tiellä taidan jopa ohittaa pari ja ura vie tieltä rastille.
45-159: Rastilla joku kysyy, pitäisikö mennä suoraan. Katson suota ja sen sinisiä läikkiä ja vastaan, etten aio lähteä uimaan. Lähden tiekierrolle ja saan kyselijän ja pari muuta seurakseni, joista pari (eli kaikki) menee ohi, samalla vilkuilen kelloa ja havaitsen, että voi tulla kiire.
159-111: Ura vie.
111-Maali: Lähden juoksuun, en vilkaise enää kelloa. Kova juoksupohja tuntuu melko pahalta. Vähän ennen siltaa kramppaa vasen pohje, nyt isommin kuin aiemmin ampumaradalla. Nilkutan sillan ylös, ja näen maalikellon: 1.58 ja jotain. Helvetti, tähän ei voi jäädä pohkeita hoivaamaan. Pompin puoliksi yhdellä jalalla sillalta alas ja jatkan melko omintakeisella tyylillä loppusuoralle, jossa katson myös tulevaa sijoitustani, enkä ole siitä kovin ylpeä. Saan vaihtoleimauksen ja jatkan kohti karttatelineitä, jotka tuntuvat olevan kaukana. Joku viittilöi eteen päin, seuraava viittilöi eteen päin ja seuraava. Sitten tulee armollinen käsi joka näyttää karttatelinettä ja vielä sanoo, että nosta. Nostan kartan, ja juoksen puomille. Puomilla näen vain odottavia miehiä, jotka tuijottavat. Juuri kun olen huutamassa, Mikko huutaa Mikko, ja annan kartan samalla kun saan verryttelytakin. Kyykistyn huohottamaan hetkeksi. Nainen tulee viereen seisomaan ja pyytää minua siirtymään reippaasti eteen päin. Nostan katseeni, sanon hänelle kiitokseni ja lähden pois.
Prenumerera på:
Inlägg (Atom)
