Montréal

On tullut ihan törkeästi palautetta, että pitäis päivittää tätä blogia useammin. Markku huomautti kerran ja Ismon jostain sivulauseesta päättelin, että hän viittaa tämän blogin stabiilisuuteen, ehkä jopa flegmaattisuuteen. Ja raporttia Montrealin leiriltä on myös pyydetty pariinkin otteeseen. Aloitetaan kuvilla:


Kaupunki Mont-Royalista käsin





Montréalin yliopiston maskuliininen päärakennus





Kaupunki ilta-auringossa hotellihuoneesta kuvattuna



Ja sitten tarina: Aika tarkalleen viikko sitten istuin Montréalin Trudeaun kansainvälisellä lentokentällä ja lueskelin loppuun Bret Easton Ellisin The Informersin. Samaisena aamuna olin tehnyt keskivartaloon keskittyvän kuntopiirin, koska pelkään edelleen jalkojeni hajoavan, vaikkei nyt mitään sen suuntaisia tuntemuksia olekaan ollut. Toinen syy oli se, että huoneeseen tilaamani aamiainen oli runsas ja kuntopiirin ja aamiaisen välillä oli vain tunti. En siis viitsinyt mitään hyppelyitä alkaa tehdä. Päivää ennen oli viikon kovin paikka kun iltapäivän aluksi nousin jo toistamiseen päivän aikana lauteille. Nyt olin puolustamassa omaa paperiani, jonka olin kirjoittanut erään turkulaisen amatööritriathlonistin kanssa. Miehestä on muuten tulossa pikapuoliin jopa ammattilainen. Etukäteen odotin tukevan puoleista nöyryytystä, mutta sakemanni oli ilmeisesti oppinut Oxfordissa hienostuneet käytöstävät ja antoi suoraa kritiikkiä vasta off the record. Kahvitauolla tätä ennen minua puolestaan kuvailtiin kiltiksi, jolla viitattiin tyyliini, jolla olin hetkeä aiemmin esittänyt omat kommenttini paperista, jolle toimin diskussanttina. Paperi käsitteli tanskalaisia kuntia ja sen oli kirjoittanut saksalainen tutkija, joka toimii tällä hetkellä tutkijana Tukholmassa. Samaisena aamuna olin niin jännittynyt päivän haasteista, etten edes syönyt aamiaista. Toisin kuin yleensä seminaarimatkan aamiaisen syömättä jättäminen ei johtunut edellisestä illasta. Illalla olin nimittäin takaisin hotellilla jo ennen puolta yötä. Illallinen nautittiin koko konferenssijengin voimin ravintolassa joka sijaitsi Musée d'archéologie Pointe-á-Calliére'ssa. Tätä ennen teimme tietysti kierroksen museossa, jossa käsiteltiin vanhoja tapahtumia kuten aika usein museoissa ylipäänsä. Paria tuntia aiemmin olimme käyneet katsommassa paikan sijainnin juoksulenkin yhteydessä tanskalaisen Christianin kanssa. Aalborgin mies oli vielä tuossa vaiheessa kovinkin voimissaan. Ehdotin kuitenkin, että vetäisimme Concorden siltaa pitkin katsomaan Gilles-Villeuven F1-rataa ja sieltä sitten takaisin hotellille. 28 asteen lämpö ja 80 prossan kosteus pisti pohjoismaalaiset koville, mutta lopussa Rue Berrin hyydyttävässä loppuvedossa tanskalainen jäi katselemaan Brooksien kantapäitä todeten Just go, I'll walk. Samaisen päivänä olin ottanut konferenssissa suhteellisen rennostin kuunnellen esityksiä ja ihmetellessä sitä uskomatonta innostusta, jolla useat suhtautuvat omiin papereihinsa. Se on tietysti perusärsyttävää, mutta jossain määrin ymmärrettävää. Tosin erityisesti jotkut feministit olivat sitä luokkaa, että ei saatana. Edellisenä iltana olimme jo alustavasti keskustelleet homobaarin terassilla diskussanttini kanssa paperistani, ja tuon keskustelun jälkeen fiilikset olivat sellaiset, että mitä v***ua mä täällä teen. Tätä ennen fiilikset olivat kuitenkin huomattavasti paremmat, koska Montréalin kaupunki tarjosi kaupungintalolla hyvää ruokaa ja viiniä. Kuten yleensä kaikkialla tässä kaupungissa myös täällä huomasi varsin voimakkaasti ranskan kielen domineeraavan aseman. Joku kaupungin rouva nimittäin piti tärkeänä siellä puhetta kahdella kielellä, ensin 5 minuuttia ranskaa ja sitten tiivistetysti yksi lause englantia, sitten taas minuuttikaupalla ranskaa ja lopuksi lause englantia. Mietittiin siinä sitten jälkikäteen porukalla, että aika monessa muussa maassa tuollainen otettaisiin vittuiluna. Päivä oli tietysti mielenkiintoinen, olihan kyse ensimmäisestä konferenssipäivästä. Kovia papereita oli pistetty heti alkuun, pääosin homman nimi oli kuitenkin diibadaaban puhumista, moikkailua ja kättelyä. Aamulla kävin hotellin vieressä kahvilassa tilaamassa ranskaksi croissantin ja cappuccinon, näytin siis sormella ykköstä ja osoitin croissanttia ja sanoin croissant (lausutaan kruasaant) ja tän jälkeen taas ykköstä sormella ja cappuccino. Voi jeesus mikä maailmankansalainen! Edellisenä iltana katselin joltain Québecin paikalliskanavalta kanukkien Big Brotheria ja jäin heti koukkuun. Tätä ennen seurasin joltain jenkkikanavalta Health Reform -keskustelua, sen aikaa kuin pystyin, oli nimittäin aivan älyttömän ärsyttävää kuunneltavaa. Tuon homman Obama taitaa hävitä, siltä se pahasti näytti. Päivällä kävin ostamassa tuliaisia melko laihoin tuloksin, löysin kuitenkin yhden Canadiensin paidan jossa luki Koivun nimi, niitä sai nyt aika halvalla. Päätin jättää muiden tuliaisten hankinnan lentokentälle. Syömässä kävin Burger Kingissä jonka huomasin edellisenä päivä, jolloin söin McDonalsissa. Mäkkärillä käyntiä ennen piipahdin patikkaretkellä Mont-Royalissa, kaikkiaan tuohon reissuun paloin vajaa neljä tuntia ja lämpöä oli kolmisenkymmentä astetta. Kiitin hyvin suunniteltua pakkaamistani, koska olin ottanut villapaitojen ja pikkutakkien lisäksi myös yhden vaatekerran jota pystyi näissä olosuhteissa käyttämään. Aamulla söin myös maittavan aamiaisen hotellissa huomatessani vasta syötyäni, että kaikki ravintolapalvelut ovat maksullisia, ja v**un kalliita. Edellisenä iltana olo oli kuin olisin toisella puolella maailmaa. Lentokenttätaksi jätti orvon suomalaispojan parin korttelin päähän, koska ei jaksanut tietöiden vuoksi kiertää hotellille asti. Lentokentällä olin erityisen innostunut siitä, että matkalaukkuni tuli myös perille. Tätä ennen sain vastailla kanadalaistullitädin tiukkoihin kysymyksiin, kuten siihen, missä konferenssi pidetään, mitä aihetta se käsittelee, ja mikä organisaatio sen järjestelyistä vastaa. Lento New Yorkista sujui muittamutkitta ja oli varsin nopea. Nopeutta vaadittiin myös JFK:n kentällä, koska vaihtoon oli varattu kaikkiaan tunti ja viisitoista minuuttia, siis 45 minuuttia boardingiin. Ennen kuin istahdin viimeisenä koneeseen, sain paikkalippuni boarding-tiskiltä mieheltä, joka oli pari minuuttia aiemmin kuuluttanut, että ellen tule hakemaan lippuani nyt, matkalaukkuni lähtee koneesta. Tällä aikaa itse juoksin JFK:n terminaali kahdeksan alikäytävässä jonne pääsin heti turvatarkastuksen jälkeen. Turvatarkastuksessa pelkäsin lähinnä sitä, millä tavoin tiukan näköinen turvatarkastustäti suhtautuu neljään nuuskapurkkiini. Ei suhtautunut mitenkään. Turvatarkastusta edelsi onneksi vain pieni jonottaminen. Jonon päähän juoksin heti sen jälkeen kun passiani oli tarkasteltu ja olin saanut transit-lippuni samalla kun luovutin matkalaukkuni seuraavalle etapille. Tänne asti olin päässyt näyttämällä passiani ja kertomalla, että on kiire hakea jatkolennolle lippua. Tätä ennen kuitenkin odottelin parisenkymmentä minuuttia matkalaukkua jota ei kansallisen turvallisuuden nimissä tietenkään voi viedä suoraan koneesta koneeseen, vaan se pitää itse hakea ja luovuttaa uudelleen. Tätä ennen oli kuitenkin vielä virallinen tullitarkastus sormenjälkineen ja valokuvauksineen, passintarkistuksineen, estatsekkauksiin ja muutamine tarkentavine kysymyksineen matkan tarkoituksesta. Matka Helsingistä sujui mukavasti, tosin Finnairin viihdejärjestelmän sisältämä musiikkitarjonta oli kelvotonta, samoin sarja- ja elokuvatarjontakin oli täytetty b-luokan kamalla. Niinpä lähinnä lueskelin konferenssipapereita ja Helsinki-Vantaalta ostamaani Bret Easton Ellisin The Informersia.