Onni Partanen: Viis kisaa viikossa

Yksi syy joka tekee minusta normaalia huonomman kuntosuunnistajan on se etten vielä toistaiseksi osaa arvostaa kuntosuunnistustapahtumissa saavutettuja menestyksiä kovinkaan korkealle. Tai oikeammin, en osaa pettyä kun turkurastien kuudella kilsalla pummaan ykköstä ja hyydyn 4 kilsan jälkeen kävelemään kaikki ylämäet, enkä oikein osaa vielä tuijottaa mille sijalle milloinkin päädyn.

Satuin viime viikolla tapaamaan vanhemmam polven suunnistustutun eli Partasen Onnin ja pyysin häntä kirjoittamaan omin sanoin meiningistä jota oikea kuntosuunnistaminen vaatii. Onni kirjoittikin oman juttunsa nopeasti maailmasta jossa sanaa suunnistusharjoittelu ei tunneta.

No niin, terve vaan kaikille ikrp:n lukijoille. En oikein tiedä mitä sillä tarkoitettiin kun minua pyydettiin kirjoittamaan kuntosuunnistamisesta. Mutta kun tarkemmin asiasta kyselin niin minua vaan pyydettiin kirjoittamaan esimerkiksi kuvaus viime kertaisista satarasteista, kyllä se asenne ja meininki siitä sitten pitäisi välittyä.

Satarastit pidettiin siis viime tiistaina tuolla Maskussa ja kartta oli Piuhan kartta. Pirun pahoja tiheikköjä on siinä yhdessä kohtaa tien vieressä jossa yleensä on viimeinen rasti. Ja on siellä sitten hakkuita joissa on hidasta edetä, mutta onneksi siinä vieressä menee sellainen pieni metsäkoneen tekemä ura, jota ei ole karttaan merkitty. Oliskohan se ollut viime vuonna satarasteilla kun sen uran huomasin, tai saattoi se olla rakennusmestarirasteilla keväällä, talvirasteilla sitä en tainnut huomata kun oli aika paljon viime talvena lunta.

Saavuin paikalle jo hyvissä ajoin niin kuin aina. Siinä parmalaiset vielä laittoivat viimeiseen risteykseen opastusrastia kun itse kaarsin paikalle. Olihan siellä jo tuttuja jonottamassa karttoja, Mäkivälin Temppaa ja kumppaneita. Onneksi olin jo kotona laittanut suunnistusvaatteet päälle niin pääsin heti karttamyyntiin itsekin. Viime viikolla ostetuissa uusissa suunnistushousuissa oli komiaa tankata autoa Raisiossa. Karttamyynnissä vaihdettiin kuulumisia ja itse kerroin eilisistä rakennusmestarirastien 3. rastin jyrkänteestä, joka oli kyllä paha. Siinähän se oli samassa mäessä kun turkurasteilla keväällä mutta en vaan huomannut katsoa kuviorajaa ja menin siitä sitten väärälle jyrkänteelle, siinä hävisin Mäkimaan Pertille 3 minuuttia. Olin sentään 15. ja taakse jäi jopa Wasaman Aki. Temppa siinä myös mainitsi, että aikoo mennä huomenna turkurasteille Raisioon, jonne itsekin tietysti olin menossa. Torstainahan on sitten mynärastit ja lauantaina onkin Haunisissa lähirastit. Temppa joutuu ilmeisesti jättämään lauantain väliin.

Otettiin siinä kaikki 4 kilometrin rata ja lähdin sitten autolle katselemaan reitinvalintoja. Oli kyllä hyvä olo kun katselin rataa ja huomasin että heti ykkösvälillä pystyi hyödyntämään sitä metsäkoneen uraa. Siitä pääsee rastille tosi hyvin, eikä ainakaan Pertti tiedä sen uran olemassaolosta. Kakkonen ja kolmonenkin olivat tutussa mäessä, mutta sitten 4. rastille olikin pitkä väli, jossa varmaan kannattaa juosta pellonlaitaa pitkin. Radan loppuosakin näytti ihan selvältä, joten lähdin juoksemaan lähtöön. Matkalla moikkailin tutuille, joita olikin aika paljon. Yleensähän Jukolan jälkeen alkaa väkeä olla vähemmän rasteilla. Jukolaan monet satsaa ja sitten tulee hiljaisempaa. Heinäkuussa usein sijoitukseni ovatkin olleet tosi hyviä, erityisesti jos rastit pidetään jossain vähän kauempana. Valpperiin esimerkiksi vain harva viitsii lähteä ja silloin on hyvät mahdollisuudet viiden joukkoon.

Lähtöleimauksessa katselin vielä taakseni tuleeko tuttuja samoihin aikoihin perään ja Temppa sekä Pertti sieltä kävelivät jo parkkipaikalta kohti lähtöä. Ykköselle juostessani löysin metsäkoneuran helposti ja naureskelin kun näin että pari suunnistajaa joutui kävelemään hakkuuaukolla. Alku oli muutenkin helppoa. 5. rastilla joku juniori sai minut kiinni ja päättelin hänen lähtösuunnastaan, että hän myös juoksee samaa rataa, joten juoksin aina 7. rastille asti hänen perässään. Sieltä se TuS:n juniori sitten juoksikin niin nopeasti pois tiheikköön etten häntä tiheikön jälkeen nähnyt, 8. rastille löysinkin vähän huonosti, kun autossa suunnittelin että olisin mennyt eri kautta. Toiseksi viimeiselle menessä katselinkin sitten tiellä taakseni josko Pertti olisi jo minua saavuttamassa, mutta ei miestä näkynyt. Viimeinen rasti oli samassa paikassa kuin edellisvuotena ja osasin kiertää tiheikön oikealta ja siitä sitten spurttasin maaliin.

Emit-lapun saatuani siinä sitten mietin mahtaako Temppa tai Pertti juosta alle 45 minuutin. Oma aika oli vähän päälle, joka oli pieni pettymys. Nykyään on vaikeaa päästä 10 minuuttiin kilometrillä vaikka kuinka on lyhentänyt juostavia matkojakin. Impivaarassa kyllä meni jokunen viikko sitten alle 10 minuuttia. On ne jotkut tutut juosseet jopa 3 kilometrin ratoja, mutta yritetään nyt vielä tällä 4 kilometrillä, kun kuntoa kuitenkin on sen verran että jaksaa näitä juosta.

Pertti ja Temppa sieltä tulivat sitten samoihin aikoihin pois ja pojat olivat molemmat menneet siitä hakkuuaukon yli. Yli 2 minuuttia olivat hitaampia olleet. 6. rastille sain myös selvän eron, mutta muuten oli mennyt aika tasaisesti. Tietysti tuttu maasto meille kaikille, joten erot tulee silloin niin pienistä asioista. Tosin Pertti oli sitä yhtä notkoa etsinyt vähän kauemmin kun oli lukenut sitä edeltävän nenän vähän väärin. Mutta yli 50 minuuttiin meni heidän aikansa ja molemmat lupasivat tulla huomenna turkurasteille.

Kotona illalla katselin vielä tietokoneen internetistä tuloksia ja ihan hyvin tuollakin ajalla sijoituin. Paljon oli kyllä porukkaa. Peltolan Timpat ja muut kauppaneuvokset olivat juosseet taas kovaa.