Lidingö

Vuosi sitten päätin Lidingössä kannustaessani, että ens vuonna meikä juoksee aivan älyttömän kovaa tuolla mukana. Kuukausi tuon jälkeen kävin jopa katsastelemassa paikkoja ja juoksin Lidingöloppetin viimeiset 20 kilsaa. Se oli tavallaan ihan hyvä se, koska ilman tuota kokemusta olisin saattanut ääliöpäissäni vaikka osallistua tänä vuonna.

Persiilleenhän se meni tuossa kesäloman jälkeen eli elokuun alusta lähtien, tai oikeastaan jo heinäkuun viimeisestä viikosta alkaen. Oli kaikenlaista vaivaa vasemman jalan hermoissa ja sitten jotenkin meni motivaatio koko touhuun. Sit duunipuolella kaikenmaailman seminaaria siellä ja täällä ja väliviikot sitten palauduttiin matkoista ja valmisteltiin uutta ja säädettiin kaikenlaista hilavitkutin työhommaa ja kotona tietysi pitää yrittää olla father of the year, moderni mies joka osallistuu.
Oltiin nyt viikonloppu vanhempien luona ja lauantaiehtoona kattelin telkkarista kun veteliläinen kuoro meni niin että heilahti jatkoon Suomen paras kuoro kisassa. Kännykkälaskua nyt sitten odotellaan. No, yksi kuorokilpailun tuomareista sanoi jollekin kuorolle, että treeni näkyy teidän tekemisessä. Siitä otin itsekin onkeeni ja päätin lähteä heti huomenna pitkähkölle lenkille.

Huominen eli sunnuntai tuli heti yön jälkeen ja otin isäni vielä lenkille mukaan. Minä juoksin ja isä polki fillarilla vierellä. Ajattelin, että lähdetään aluksi vetämään sellaista reittiä, jota tuli 1990-luvun puolivälissä juostua. Voi vitti, että sitä tulikin ennen muinoin muuten juostua, 8,2 km peruslenkki, jota juostessa tiesin sekunnilleen, milloin missäkin mutkassa tai polunristeyksessä tuli olla.

Ekat kolme kilsaa tasaista nousua, matkalla ohitetaan mm. hiihtäjäsuuruus Satu Salosen kotitila, tämä jälkeen ensimmäinen kesätyöpaikkani eli Kohmon perunapelto jää vasemmalle. Alku on sama kuin entisaikojen peruslenkkini, nyt kuitenkin nykäistiin vähän pidempi joten kaatopaikan risteyksestä ei käännytäkään oikealle vaan jatketaan suoraan. Niin sanotulta seurakunnan montulta käännytään oikelle, päästään vahtolaisen sorankaivuusuvun maille, puomeja on vedetty ulkopuolisia hidastamaan. Puomit ei meitä pysäytä.

24 minsaa takana, muistelen, että tätä soratietä pitkin pitäisi juosta noin 20 minsaa, ja ollaan isommalla soratiellä. Ollaan aika tarkalleen keskellä ei mitään, polku kapenee, faija kyselee tiedänkö mihin mennään, esitän tietäväni. Jatketaan, tiedän että tullaan joko oikealle tielle tai väärälle. Jos tullaan jälkimmäiselle, tietää se yli 2 tunnin merkintää harjoituspäiväkirjaan. Mutta kartalla ollaan, vaikkei minulla sellaista olekaan. Kello näyttää 45 minsaa kun tie hivenen parantuu ja usko kasvaa, että pääsemme metsästä pois. Parin sadan metrin päästä näkyykin tuttu metsäautotiesuora, huokaisen helpotuksesta. Ja pian ollaan lavamäen tiellä.

Olin jälleen muistellut väärin. Ollaan nimittäin vielä aika kaukana. Tästä ei todellakaan ole pariakymmentä minuuttia kotikonnuille. Tuuli puhaltaa vastaan ja ehdotan pyöräilykisoista tuttua sapluunaa, eli faija menee eteen halkomaan kapteenille tuulta. Ei se mitään auta. Nylkytän vanhoilla Brookseillani sen minkä viitsin, ja odotan että keltainen kolmio ilmoittaa, että päästään päätielle. Varsinais-suomalainen syksyinen maalaismaisema pistelee parastaan ja odottelee lokakuun harmautta. Kello näyttää 1.10 kun näemme matkan toisen ihmisen. Hän on pyöräilevä nainen joka ohittaa meidät ja tervehtii. Täällä kaikki tervehtivät kaikkia. Viimein kolmio jonka alla on teksti 150m.

Asfaltia on tarjolla loppumatka - ja vastatuulta. 300 metrin päästä yhdymme entisaikojen peruslenkilleni. Tässä ollaan vedetty kaikkina vuorokaudenaikoina ja kaikissa keleissä ja viritelty loppukirejä. Vahdon teollisuusalueen jälkeen avautuu näkymä Vahdon keskustaan, yritän näyttää juoksijalta, koska ihmisiä on sunnuntaikävelyllä, joku saattaa jopa tuntea. Loppu onkin pelkkää kosmetiikkaa.

Loppusaldoksi tuli 15 kilsaa 6 minsan kilometrivauhdilla. Mut onhan tässä taas vuosi aikaa seuraavaan Lidigöloppettiin.