Halikko: Kun kaikki muut juoksevat "väärään" mäkeen

Kun juoksu ei kulje, kannattaa keskittyä virheiden minimointiin. Halikossa painoi jalka jostain syystä yllättävän paljon. Ja virheet... en mä ala tätä sen kummemmin selittää... katsokaa kuvat.

Kuntosuunnistajan valmennuksen ohjelmointi

Jyväskylän liikuntabilsan laitoksella ilmestyi äskettäin Juho Partasen seminaarityö, joka on kirjallisuuskatsaus suunnistuksen pitkän matkan lajianalyysistä ja valmennuksen ohjelmoinnista. Vaikka tiedemies olenkin, en tässä lähde sen kummemmin työtä arvostelemaan. Joka tapauksessa Partanen osuu oikeaan todetessaan abstraktin viimeisenä lauseena, että "[v]almennuksen ohjelmoinnissa on tärkeää huomioida urheilijan uran kehitysvaihe, fyysiset edellytykset, riittävä palautuminen sekä muun elämän asettamat vaatimukset".

Blogiin eksynyt lukija nimimerkillä "Aikanaan menetetty suunnistustoivo" kyseli vinkkejä, mistä löytäisi hyvän harjoitusohjelman kuntosuunnistajan talviharjoittelukaudelle. Vastauksia tuskin löytyy Partasen seminaarityöstä tai KR:n miesten suunnistusblogeista. Eli abstraktissa mainittu 600 h, josta 100-140 h suunnistaen kannattaa unohtaa (vaikkakin pidän tuota suunnistuksen osuutta liian pienenä, mutta se on toinen juttu se).

Koska tiedän, että blogin lukijakuntaan kuuluu niin suunnistajia, tasaisten maanteiden nylkkyjä kuin triathlonisteja niin toivon mukaan he täydentävät seuraavia nostojani kommenttiosiossa.

"Fyysiset edellytykset, riittävä palautuminen ja muun elämän asettamat vaatimukset"

Olen tehnyt onnetonta paluutani suunnistuksen pariin vuodesta 2006 lähtien. Yleensä noin 1-1,5 kuukautta ennen Jukolaa olen alkanut satsata eli juossut liian pitkiä lenkkejä liian kovaa, käynyt muutaman kerran suunnistamassa ja tehnyt kerran viikossa saman kuntopiirin jonka tein hyväkuntoisena nuorukaisena 15 vuotta aiemmin. Tuloksena on ollut lyhyitä harjoitusjaksoja liian kovilla tehoilla, joita on seurannut 2-8 kuukauden taukoja, kunnes taas lumi alkaa sulaa ja ajatukset 10milasta tai Jukolasta alkavat kiehtoa. Ei hyvä.

Tänä vuonna tilanne on ollut hieman toisenlainen. Syksyllä 2011 totesin Halikossa, että kuntoni on jälleen todella huono. Aloitin perinteisellä kaavalla harjoituskuurin, jota kesti jopa parisen kuukautta. Talvi meni kuitenkin jälleen työ- ja perhepainotteisesti, ja kun vielä sukujuhlien vuoksi Tukholman maratonkin meni sivu suun niin varsinaista suurta kannustetta - tai aikaakaan - ei ollut aloittaa treenaamista vielä maaliskuussakaan. Jukolaan siis satsattiin jälleen lyhyellä varoitusajalla.

IKRP:n "ohjelmointi"

Aiemmista virheistä viisastuneena kesä on mennyt toisin. Sapluuna, jota olen pyrkinyt noudattamaan on seuraava:

- vähintään 1, mieluiten 2 suunnistusta viikossa
- 1 normaali pururata/polku juoksulenkki / vko (mulla se on 12 km, joka voisi tosin olla hieman lyhyempikin)
- 1 pidempi juoksulenkki tiellä / vko (tästä olen viime aikoina joutunut joustamaan, mutta kesällä nämä olivat 16-22 km lenkkejä, ja tekivät erittäin hyvää)

Tähän sitten olen lisäillyt fillarointia ja kuntopiirejä. Fillarilenkit tosin ovat jääneet hieman liian lyhyiksi. Ne saisivat olla ajallisesti vähintään noin 2-3 kertaa pidempiä kuin juoksulenkit, jos niillä ajattelee korvaavansa juoksulenkin.

Sapluuna on toiminut suhteellisen hyvin. Tosin tuo 12 kilsan peruslenkki vois olla esim. 8 kilsaa, jota olisi mukavampi vetää myös kovempaa. Niin sanotut tv-kovat tuolla 12 kilsan lenkillä ovat aika raakoja tapahtumia ja siksi kynnys lähteä hapottamaan on aika suuri. Tietty jos olisi kovempi kaveri niin tuon lyhyen kovan lenkin voisi tuohon lisätä, mutta mun tapauksessa se menee yli rahkeiden.

Perusperiaatteena on lisäksi ollut, että aikapulan aikana kaikesta muusta saa tinkiä paitsi suunnistuksesta. Laji, jota harrastan ja jossa seuraani edustan on suunnistus eikä maantiejuoksu.

"Urheilijan uran kehitysvaihe"

Nimimerkki "Aikanaan menetetty suunnistustoivo" on todennäköisesti samassa tilanteessa kuin IKRP eli taitoa on enemmän kuin vauhtia. Helppo resepti siis olisi sanoa, että käy lenkillä 3 kertaa viikossa ja se on siinä.

Tämän kesän kuntokäyrän nousu (eikä kyse ole mistään valtaisasta kunnon noususta) kuitenkin on osoittanut, että vuodesta 2006 kestänyt hidasvauhtinen suunnistaminen vaikuttaa myös omaan suunnistukseen. Huonokuntoisena läähättäjä sitä ehtii lukea kartasta kaiken mahdollisen ja kauden pummaamiset on nopeasti lueteltu. Tänä vuonna kunto on kuitenkin nousuut ja tiellä vauhti on parantunut selvästi. Suunnistusvauhti on kuitenkin kehittynyt selvästi hitaammin, ja se on itse asiassa sellainen juttu, joka on saanut aika-ajoin jopa vittuuntumaan koko touhuun. On paljon helpompaa selittää kilometrivauhtia huonolla kunnolla kuin sillä, että enkö mä jumalauta osaa enää suunnistaa.

Huonossa kunnossa suunnistaminen tavallaan heikentää kartanlukutaitoa kun aikaa on tutkailla karttaa ja maastoa "liian paljon". Pelkistämisen taito ruostuu. Tämä on näkynyt kauden aikana monesti. Erityisesti rastinotot ja rastilta lähdöt ovat heikkoja kohtia. Surkeassa kunnossa ei tarvinnut miettiä miten rastin ottaa, koska kaiken pystyi lukemaan. Samoin surkeassa kunnossa pystyi lähtemään rastilta ennakoimatta yhtään lähtösuuntaa tai tekemättä suunnitelmaa koska sen pystyi hitaassa vauhdissa tekemään muutenkin siinä samalla. Toinen kohta on hieman pidemmät välit, joissa on jokin selkeä pysäyttäjä (linja, tie, hakkuuaukko tms.). Sinne pitäisi juosta suunta pitäen urku auki. Nyt tulee todella helposti lueskeltua karttaa liikaa myös näillä selkeillä pätkillä - jos ei lue karttaa tulee liian helposti epävarma olo, tulee tehtyä ihmeellisiä mikroreitinvalintoja kun pitäisi vaan antaa mennä.

Homma onkin viimeaikoina kääntynyt siihen, että fyysisesti on ollut suhteellisen helppoa, mutta suunnistuksellisesti on mennyt paskemmin.

Tämän vuoksi olen pitänyt kiinni siitä, että suunnistan vähintään kerran viikossa. Lisäksi tämä vuosi oli poikkeuksellinen siksi, että tein paluun kansallisiin henkilökohtaisiin kilpailuihin. Tiesin, että turpaan tulee, mutta tällä hain lähinnä sitä, että kisoissa on suuremmalla varmuudella haastavammat radat kuin kuntorasteilla. Tää oli hyvä päätös, vaikka kauden TOP-3 heikoimmat suoritukset niihin kisoihin mahtuvatkin. Siellä oli oikeasti välillä hieno fiilis suunnistaa kunnollista suunnistusrataa kunnollisessa maastossa.

Syksyn "ohjelmointi"

Loppuvuodeksi ohjelma on suurin piirtein sama kuin edellä. Juoksua tulisi lisätä eli tavoite on 3 lenkkiä viikossa (joista yksi pitkä) + 1 suunnistus + 1 kuntopiiri. Tämä on ihan riittävän kova tavoite. Yritän pitää kiinni ainakin suunnistuksesta ja pitkästä lenkistä.

Kuntorastikausi loppuu lokakuun lopulla, mutta Turun suunnalla jatketaan talvirasteilla. Hyvää niissä toivon mukaan on se, että helpohkot radat ja maastot antavat mahdollisuuden treenata suunnistamista kovemmassa vauhdissa, joka nyt on muodostunut ongelmaksi. Ja aina voi mennä metsään kartta kädessä myös omatoimisesti.

Niin ja on tässä vielä kauden päätavoitteeksi asetettu Halikko, jossa kulkee kauden kovinta vauhtia. Se on varmuuttakin varmempaa! Toivottavasti pojat eivät ole tänä vuonna yöcupissa...

Talvea en ole miettinyt, koska liian pitkät suunnitelmat ovat yleensä kuihtuneet kokoon aika nopeasti, mutta mikäli homma jatkuu niin jatketaan samalla kaavalla myös vuoden 2013 alkupuoli. Keväälle on suunnitelmia, jotka liittyvät varhaiseen lajiharjoittelun aloittamiseen länsinaapurissa mut kattellaan niitä sitten.

Onko menetettyjä suunnistustoivoja?

Tänä vuonna nähtiin menetettyjen suunnistoivojen paluu kilpakentille. Tuo "titaanien taistelu" kuten Janne Salmi tuota paluuta kutsui oli loistava osoitus suunnistuksen luonteesta. Ei siinä kovin moni pääsarjaan osallistunut tosikko kaikessa keskittyneisyydessään ymmärtänyt lähtöpaikalle juostessaan, että tuo äijäporukka 90-luvun suunnistusvermeissään on täysin mehuissaan pelkästään siitä, että taas sitä mennään 15 vuoden tauon jälkeen. Spekulaatoiden määrä, kuittaulu ja uhoaminen ensi kaudesta oli kisan jälkeen täysin samaa kuin ennen. Vasta H95-sarjassa aletaan katsella kuka on lopulta se kovin jätkä. 

Huiput ja kuntosuunnistajat

Jukola ei ole enää ainoa paikka, jossa "huiput ja kuntosuunnistajat voivat mitellä paremmuudesta samoilla radoilla".

Peimarin rasteilla 2. elokuuta nimittäin perus-Hempat nielaisivat muutaman kerran kun samalle viivalle asetteli nastareitaan myös maailmanmestarit. Ylipäänsä torstain kuntorastit Paimiossa olivat kansainvälisempi kuin yksikään kansallinen kisa Suomessa koko vuonna.

Ainakin pesupaikan kirjoittelijat näyttävät valittelunsa ja nurinointinsa lumoissa unohtaneen kokonaan spekuloinnin. Onko vain sattumaa, että Kyburz ja kumppanit tulivat Varsinais-Suomeen samaan aikaan kun ex-päävalmentaja muutti Sveitsistä takaisin Suomeen...?

Tuloslistan TOP-20 radalta 6A:

6A 5.8 km

1.	Matthias Kyburz	38:11	+0
2.	Henri Kalve	46:05	+7:54
3.	Inga Dambe	46:37	+8:26
4.	Simon Schupbach	46:53	+8:42
5.	Toni Närvä	47:13	+9:02
6.	Beat Roth	48:13	+10:02
7.	Terho Puustinen	49:03	+10:52
8.	Frederic Tranchand	49:19	+11:08
9.	Simon Wenger	49:35	+11:24
10.	Jonas Egger	51:52	+13:41
11.	Lukas Diener	52:13	+14:02
12.	Sebastian Gygax	55:17	+17:06
13.	Ueli Werren	55:38	+17:27
14.	Ilkka Aakula	58:04	+19:53
15.	Tapani Holmijoki	58:07	+19:56
16.	Janne Salmi	58:32	+20:21
17.	Sarina Jenzer	58:38	+20:27
18.	Bean Bergmann	58:55	+20:44
19.	Simon Dubach	59:32	+21:21
20.	Yvonne Gunell	1:00:38	+22:27

Osumia

Sääristä ja käsivarsista suunnistaja tunnetaan. Käsivarret ovat yllättävän hyvässä kunnossa, sääret puolestaan eivät enää kestä yhtään lisäosumaa. Pitäiskö alentua ja kaivaa vanhat säärisuojat esiin...

O-Dad's Diary: Part II

Aika ennen Jukolan starttia

Sarjan ensimmäisessä osassa tutustutin poikaa lajin hienouksiin hienoilla vempaimilla eli lähinnä otsalampun avulla. Yritin jossain vaiheessa myös pientä suunnistustehtävää kodista piirtämälläni kartalla. Pulma oli siinä, että jätkä ei tajunnut yhtään mitään miten suunnistuskisassa homma toimii - rastien askartelu oli hauskaa mutta niiden etsimistä pidettiin tylsänä.

Päätin kaivaa kovat piippuun ja otin pojan Jukolaan. Jos siellä ei innostu niin kokeillaan sitten jotain muuta lajia. Jukola oli jättimenestys. Menomatkalla kävimme hakemassa pojan suurimman suunnistussankarin eli Markuksen. Markus kuitenkin joutui menettämään sankariviittansa melko nopeasti sillä teltoilla istui kaksi tulevaa sankaria: Kari ja Sami. Kerroin, että näiden miesten kanssa kannattaa ottaa puheeksi maanviljelys, ja niinpä siinä sitten traktoreista alettiin keskustella. Jää oli murrettu.

Venlojen juostessa kävimme myös vetämässä RR-radan. Pojan suunnistusuran ensimmäinen ykkönen löytyi suoraan. Joka välille tehtiin suunnitelma ja jätkä sai vetää, ja isä sitten huuteli meneekö ohi.

Leimaaminen oli ilmeisesti yllättävän hienoa ja hauskaa, koska se tuntui kiinnostavan. Emitkin alkoi radan loppupäässä mennä heti ekalla kerralla oikein päin. RR-rata oli myös kokonaisuudessaan hyvä kokemus.

Loppuhuipentuma, jonka varaan olin laskenut aika paljon oli tietysti Jukolan lähtö. Otin pojan olkapäille, itse en nähnyt lähdöstä mitään. Sami oli lähdön ehdoton suursuosikki. Lähtölaukaus, vauhti ja valot tekivät juuri sen vaikutuksen minkä olin laskeskellutkin. Tästä ei ole enää paluuta. On vain aika ennen tuota Jukolan starttia ja sen jälkeen.

Aika jälkeen Jukolan startin

Näkikö Sami minut? Kuuliko Sami kun kannustin sitä? Minne ne suunnistajat juoksivat? Juokseeko ne saman radan kuin minä päivällä? Milloin sinä menet metsään? Miksi minä en voinut lähteä metsään? Vastailin kymmeniin erilaisiin suunnistusaiheisiin kysymyksiin kävellessämme takaisin teltalle. Uni ei teltalla meinannut tulla. Viimeiseksi kerroin vielä viidennen kerran miten viesti toimii, "Jyri tuossa viereissä teltassa lähtee sitten kun Sami tulee... jne..."

Isän suoritukset aamuisella viitoituksella tuskin hirveästi tekivät vaikutusta, koska niistä ei ole sen enempää kyselty tai puhuttu. Sen sijaan paluumatka stadista kotiin oli edelleen täynnä kysymyksiä, päällimmäisenä se, milloin juostaan seuraava Jukola.

Sunnuntai-iltana poikaa kotona nukuttaessa, poika kysyy "Montako päivää on siihen, että minä saan suunnistaa lampun kanssa Jukolassa?" Aika monta. Seuraavat pari viikkoa kuitenkin leikittiin vain yhtä leikkiä, ja sen nimi on "Sami Jukolassa". Edelleen tämä on jokaviikkoista, ja vanhemmat alkavatkin olla aika kypsinä tuohon leikkiin. Minä nimittäin olen "Kari" ja äiti on "Jyri"...

Turkulainen Tampereella

Viime vuoden elokuussa aloitin vuoden mittaisen 50 prosenttisen työsuhteen Tampereella. Toiset 50 prosenttia itsestäni jätin edelliselle työnantajalle. Tampereen työhuoneen ikkunasta avautui metsäinen maisema Kauppiin, jossa juostiin mm. vuoden 2001 MM-kisojen sprintti. On muuten sprintit muuttaneet muotoaan reilussa kymmenessä vuodessa: kartta.

Talvella katselin kun tamperelaiset hiihtelivät ikkunan alta. Siellä ne painelivat vielä huhtikuun puolivälin tienoilla - wassbergilla ylös ja mogrenilla alas. Lumien väistyttyä kävin pari kertaa tutustumassa lenkkipolkuihin. Suunnistamassa en käynyt. Kynnys lähteä hämäläiseen maastoon on aika korkea varsinaissuomalaiselle, joten tuo linkistä löytyvä vuoden 2001 kartta oli ainoa jota katselin mikäli lenkki tuolle alueelle paikantui.

Tällä viikolla otin kännykän mukaan juoksulenkille ja räpsin muutaman kuvan siinä sivussa.

Hiihtoharrastusta voi jatkaa kesän tultua Niihaman vesihiihtokeskuksessa

Hämäläistä aluskasvillisuutta. Tuonne kun menis niin musta ei näkyis mitään.

Kohti Pirunvuorta

Aika tiukkoja kysymyksiä kuntokolmosen varrella.

Ketjunpyöritystä

Pitkään oli suunnitelmissa hankkia uusi fillari. Keväällä tämä sitten toteutui. Aika nopeasti huomasin, että olen pudonnut kehityksestä myös tässäkin suhteessa. Piti konsultoida pyöräasiantuntijoita. Tietynlaisena kompromissina sitten valinta kääntyi niin sanottuun cyclocrossariin, joka tilanteen niin vaatiessa pystyy toimimaan myös perheen pienimpien kyyditsemisessä (tosin Hamaksen lastenistuimen kiinnikettä en ole vielä rohjennut asentaa...). Ja pitkät lenkit menevät myös tällä. Mun pyörittelyaktiivisuudella maantiepyörän hankinta olisi ollut vähän liioittelua.

Kilometrejä on takana sellaiset 350 kilsaa. Heinäkuuksi on varattu pyörän ensihuolto. Ihan hyvin on pyörä palvelut. Pisin lenkki on ollut reilut 70 kilsaa ja huippunopeudeksi on saatu 56 km/h. Noloja "lukkopoljinkaatumisia" on tehty kolmesti.

Pulma on lähinnä se, että aikaa pidemmille lenkeille ei oikein tunnu löytyvän. Muutaman kerran olen tehnyt noin tunnin lenkin, ja ne tuntuvat melko turhilta - mieluummin kannattaisi sekin aika juosta kuin polkea.

Mutta tässä se nyt kuitenkin on.

Hankintalistalle jäi vielä maasturi. Helsingistä on yhtä yksilöä mainostettu, mutta neuvotteluja ei ole vielä varsinaisesti käyty. Palataan siihen myöhemmin.

Sääli on sairautta

Valio-Jukolassa pummattiin yllättävän paljon, ja erot jo toisella osuudella olivat poikkeuksellisen suuret.

Haldenin Marcus Millegårdin pummi 4. osuuden 10. rastilla on kaikkiaan miehekkään näköinen. Vuoden 2010 MM-kisojen pitkän matkan viides, oli sivussa koko viime kauden ja pitkän kuntoutuksen jälkeen miehellä kulki keväällä sen verran tyylikkäästi, että valinta Haldenin seitsemänneksi mieheksi osui häneen. Ja osuudeksi tuli siis 4. osuus.

Millegårdin pummi on täyttänyt useat suunnistussivustot, eikä ihme. Samaan aikaan on kuitenkin muistutettu, että hänellä oli jalka paskana, eikä siksi voinut suunnistaa keskittyneesti. Itsellekin tuli vähän huono omatunto kun naureskelin ensin tuolle pummille. Sitten TV-haastattelussa Millegård puoli-itkuisena selittää, että nilkka meni jo k-paikan viitoituksella.

Alkoi säälittää. Luin lisäksi murheenmurtaman tarinan tuosta osuudesta Millegårdin itsensä kertomana hänen blogistaan.

På väg ned mot andra kontrollen så känner jag hur otroligt svag foten är och att det här inte kommer att hålla. Börjar gråta för att det gör så inihelvete jävla ont och att jag vill börja gå, lägga mig ner eller vad som helst...  Nu har jag glömt all form av den taktik jag hade på start utan det är bara överlevnad som gäller... Jag börjar också bli fysiskt väldigt trött efter 35 minuter enbenslöpning, det var ett tag sen senaste enbens-roddmaskinpasset.

Tämän jälkeen ei ole muita vaihtoehtoja kuin ymmärtää, lopettaa naureskelu ja elää mukana hänen tuskissaan. Ajattelin, että on siinä kova jätkä kun pystyy yhdellä jalalla vetämään osuuden edes läpi.

Väliaikoja katsoessa kuitenkin aloin ihmetellä, miten helvetin kovasta jätkästä onkaan kyse. Millegård pudotti Haldenin sijoitusta kahdeksalla sijalla, osuusaika oli 155. nopein. Suurin syy oli tuo 10 rastin pummi sekä eka isompi pummi 3. rastilla. Muut rastivälit eivät itse asiassa menneet lainkaan hassummin - kuudella rastivälillä Millegård kellotti rastiväliajan joka mahtuu kymmenen nopeimman rastiväliajan joukkoon. Esimerkiksi Deltan Janne Heikka, joka juoksi suhteellisen hyvin omalla tasollaan nostaen Deltan kolmanneksi, hävisi Millegårdille seitsemällä rastivälillä, ja muutamat rastivälit Heikka juoksi vain 1-4 sekuntia nopeammin.

Tarina totaalisen tohjona olevasta jalasta ja yhdellä jalalla juoksemisesta olisi mennyt läpi vielä pihtileimasimien aikaan. Käytin itse tätä menestyksekkäästi aikoinaan mm. tullessanin 25mannan aloitusosuudelta viimeisenä. Nykyajan läpinäkyvyys kuitenkin vähentää tämänkaltaisten tarinoiden uskottavuutta.

Ennen muinoin oli tapana selitellä seurateltalla, että muuten meni hyvin mut pummasin yhtä rastia vartin. Millegård olisi voinut sanoa, että muuten meni ok mut pää ei kestänyt, pummasin paria rastia yhteensä 10 minsaa, ja jalassakin on pipi.

Jukola: selitykset

Jukolassa natsasi parhaiten kohdilleen sieltä lähtö. Purimme teltan rankkasateessa ja kun kamat oli kasassa, viereen tuli vanhempi herrasmies mönkijällä ja kysyi otetaanko kamat kyytiin. Juu, sopii.

En ole viime aikoina harrastanut telttamajoitusta Jukolassa, sillä olen mieluummin nukkunut sen mitä olen nukkunut autossa. Paikoitus on kauempana = kisakeskuksen kuulutus ei kuulu, autossa saa olla yksin = ei kuulu muiden puheita. Lisäksi autossa on kuivaa, eikä ole hyttysiä tms. Tänä vuonna agendalla oli kuitenkin oman suorituksen lisäksi perheen vanhimman pojan (4 vuotta) kiinnostuksen sytyttäminen lajiin. Se onnistui loistavasti. Siitä on tulossa erillinen kirjoitus myöhemmin.

Tarjolla oli siis 6. osuus. En ole koskaan juossut näitä loppupään pidempiä osuuksia, ja vasta nukkumaan käydessä tajusin, ettei mulla ole mitään tietoa milloin pitäisi herätä. Myöskään mitään varmistusherättäjäsysteemiä ei tullut suunniteltua joukkueen kesken. Lisäksi Jukola on kerran vuodessa, joten kyllä siellä yöllä pitää vähän seurata miten homma etenee. Laitoin herätyksen kolmeksi.

Kolmelta tsekkasin netistä sijoituksia, ja taisin käydä siinä myös ulkosalla. Nukuin tunnin - puolitoista, enkä sitten malttanut enää nukkua lisää.

Olin päivän mittaan mietiskellyt taktiikkaa, ja teltassa kävin prinsiippejä läpi. Uraa on paljon ja maastotyyppi pitäisi olla mulle tuttu. Suunnistuksen osalta olin yllättävän levollisin mielin. Yöllä lisäksi oli tiedossa, että joukkue etenee niillä sijoilla, jossa ei kannata luottaa muiden suunnistajien taitoihin. Oma suunnistus, mutta selät kiinni, jos menevät samaa uraa edellä. Urat pitää haistaa. Levottomuutta aiheutti kunto. Lisäksi huhupuheet kertoivat, että mennään ylös-alas. Taktiikka tältä osin oli mennä alku säästeliäästi, ja katsoa sitten lopussa onko kiristämisen varaa.

Mikko veti erinomaisesti 5. osuuden. Alkuviitoituksella oli aikaa katsella ekat rastivälit sekä pitkä väli valmiiksi. Kaikkien valintojen ehtona oli kuitenkin se, että alla on uraa, koska niitä lähes joka välille on varmasti tarjolla.

Alku oli "varsinaissuomalaista". Avokalliot olivat selviä ja oikeat urat löytyivät helposti. Pieni koukku tuli kuitenkin muistaakseni neloselle. Puhutaan kuitenkin alle puolesta minuutista. Vauhti oli passailevaa.

Pari lyhyttä väliä meni epävarmasti mutta suoraan, ihan skarppia ei ollut suunnistus. Jollain rastilla näin VetU:n paidan ja mies oli tuttu syksyn Halikosta - taisi olla Patanasta?. Sanoin moi, ja tarkistettiin koodit. Vedettiin lähinnä sillä työnjaolla että mun vastuulla oli vauhti + suunnistaminen rastiympyrään. Takamies huusi sitten missä pusikossa se rastipiste sijaitsee.

Radan perällä tehtiin kuitenkin pummi. Laskin niin, että otan rastin rastilta lähtevän uran kautta. En kuitenkaan huomannut, että seuraava väli tarjosi reitinvalintaa, joten lähtevä ura olikin kauempana rastista. Itse asiassa täsmälleen samanlainen pummi kuin ykkösjoukkueen ankkuri teki omalle 11. rastilleen. Ilmeisesti siinä seurattiin kaupoin jalanjälkiä.

Pitkälle välille lähdettäessä huomattiin, että koodit ei täsmää. Matka taittui yhdessä, mutta suunnistus jäi jalkoihin. Enää ei menty avokalliomaastossa vaan otettiin oikean kautta jossa oli tarjolla pusikkoa, pehmeää pohjaa ja epämääräistä aluetta yleisestikin. Uraa oli siellä täällä mutta saattoivat olla ainakin osin jo venlojen tai alkuosuuksien tekemiä. Edessä paineli muutama ukko, mutta niiden säntäily oli sen näköistä, etten niiden selkiä edes viitsinyt tavoittaa. Olivat nimittäin aiemminkin jo ohitelleet ja sitten singahtaneet rastille mistä sattuu. Rasti löytyi kuitenkin suoraan, mutta aikaa varmaankin tuhraantui tuolle välille liikaa.

Toista VetU:n paitaa en enää hajonnan jälkeen nähnyt. Matkaa oli jäljellä aika vähän, ja olo oli yllättävän freesi. Pellon ylityksen ja juomarastin jälkeen kuitenkin väsyi lähinnä henkinen puoli. Juomarastilla katsoin, että seuraavalle rastille meneekin viitoitus. Mäkeä ylös könytessä laskin vain montako rastia on jäljellä, ja katsoin, että pururadat pitää lukea skarpisti. Én sen kummemin suunnistanut. Mäen päällä oli kuitenkin rasti, ja ihmettelin mikä tuo oikein on kun rastin pitäisi olla takarinteessä. Sitten huomasin, että ei tässä mitään viitoitusta ole ollut pitkään aikaan.... pummasin siinä sitten ehkä minuutin puolitoista ja mäkikin oli niin helvetin kivinen. Olipa muuten älytön ajatus tuo viitoitus, jonnekin takarinteeseen... ei saatana.

Loppu ei tullut yhtään sen skarpimmin. Pururadat sentään luin oikein, mutta tokavikallekin tein sellaisen 30 sekunnin koukun. Perhe kannusti loppuviitoituksella.

Vähän puolivillainen maku jäi kisasta. Periaatteessa ok. Suunnistus meni oikeastaan taktiikan mukaan: oma suunnistus, ja töitä saikin tehdä pitkälti itse. Uria löytyi pitkää väliä lukuun ottamatta. Heikko luotto juoksukuntoon johti ehkä siihen, että ei uskaltanut juosta tarpeeksi kovaa. Kova jätkä olisi tehnyt tuolla radalla ihan saatanan kovan ajan, koska uraa oli todella paljon. Vielä kun pitkälle välille olisi löytynyt hyvä letka niin se olisi ollut siinä. Nyt olo oli kisan jälkeen sellainen, että kaikkea ei annettu. Mitään paikkaa ei kolota eikä särje - ei sen tältä pitäisi tuntua.

Ennakointi-havainnointi

Pari suunnistuharjoitusta tuli plakkariin tällä viikolla. Jukolaan valmistautuminen on tehty tänäkin vuonna totutulla kiireellä, ja kun tunnit Jukolan starttiin alkavat vähentyä niin samanaikaisesti kasvaa lievä vitutus siitä, että viimekin talvena meni kaikki työ- ja perhekiireet harjoittelun edelle. Sitkeä koivuallergia flunssaan yhdistettynä tukki vielä poskiontelot kuukaudeksi.

Eli ehdin tekemään noin 2-3 viikon peruskuntokauden, joka päättyi viime sunnuntaina. Tällä viikolla on siirrytty lajiharjoitteluun. Mutta ei lähdetty oikean kuntosuunnistajan tavoin vain kokeilemaan tulisiko se tykkijuoksu kuntorasteilla just ennen Jukolaa, vaan lähdettiin tekemään ihan oikeita harjoitteita.

Tiistaina Liedossa

Tiistaina seurasin kun oikeat kuntosuunnistajat jo parkkipaikalla ottivat suuntaa ykköselle. Itse katselin karttaa ja suunnittelin harjoituksen, joka muodostui kahdesta osasta: "rastiympyrätyöskentelystä" ja "ennakointi-havainnoinnista".

Lyhyemmät välit oli tarkoitus vetää skarpisti, ja pointti oli keskittyä erityisesti rastinottoon ja rastilta lähtöön. Pidemmät välit oli sitten tarkoitus vetää mahdollisimman vähillä kartanlukukerroilla eli sellainen suunnistusajatteluharjoitus, jossa ennakointi-havainnointi-tarkistus -myllystä puuttuu tarkistus. Tarkistaa tietysti saa jos on täysin kuutamolla missä mennään. Kompassia ei ollut mukana.

Tiistaina oli tarjolla lietolaista maastoa 6 kilsan verran. Ekat kolme väliä olivat hyviä rastinottovälejä. Eka meni jokusen metrin liian alhaalta, mutta löytyi. Toisen rasti rastipisteen katsoin olevan pohjoisempi jyrkänne, lippu oli kuitenkin etelämmässä, kuten kuuluikin. Kolmosväli ok, tosin muut suunnistajat paljastivat rastipisteen.

3-4: Olen sinisellä merkannut ne pätkät jotka menin muistin varassa. Punaiset ympyrät paljastavat sijainnin jolloin tutkailin karttaa. Vasemman polkukierron olisin varmaankin ottanut kaikissa muissa tilanteissa, mutta nyt ideana oli harjoitella suunnistusta joten valinta oli suoraan. Tää meni oikeastaan ihan saatanan hyvin.

5-6: Usko loppui tuossa tiheikössä rämpiessä. En yhtään tiennyt miten olin pitänyt suunnan ja varmuuden vuoksi yritin vetää tiheikössä oikealle jotta mäki pysäyttäisi ja helpotus oli suuri kun maa alkoi nousta edessä. Rastinotto ei sitten sujunut. Muuten ok, aika kinkkinen väli kuitenkin.

Mitään suurempia mainintoja muut välit eivät sitten tarjonnutkaan. 11-12 piti myös vetää muistin varassa, mutta en jaksanut. Näytti niin epämääräiseltä. Vähän haparoiden se meni suunnistaenkin.

Keskiviikkona Ruskolla

Keskiviikkona teemana oli aika pitkälti sama homma. Olen tehnyt erinäisiä suunnistusharjoituksia tuossa maastossa noin 20 kertaa elämäni aikana, pääosin 1990-luvun alussa, jolloin silloinen tyttöystäväni asui kartan luoteiskulmassa. 2000-luvulla kertoja on ehkä noin kolme. Tiesin siis entuudestaan että maasto paska. Risukkoa, polkuja joita ei ole kartassa. Näiden lisäksi yksi uusi soratie oli ilmestynyt halkomaan maastoa - ei sitä tietenkään kartassa ollut.

Jos tiistaina meni suhteellisen ok niin keskiviikkona ei oikein sujunut.

2-3: tää meni putkeen, tosin helppo oli välikin, ja suunnistajia oli sen verran, että luotto omaan muistiin ei herpaantunut.

4. rasti taisi olla väärässä paikkaa, koska lippu ei ainakaan ollut tuossa rastiympyrässä. Siinä sitä sitten pyörittiin muiden suunnistajien kanssa, ja joku sen sitten löysi ja kävin leimaamassa muiden mukana.

4-5: aika varsinaissuomalainen väli. Missasin perkele rastin ja juoksin ohi. Äijiä oli siinä edessä ja takana 4. rastin haun jäljiltä niin paljon, että fiilis oli kuin Jukolassa.

5-6: Yritin vetää muistin varassa, mutta ei siitä mitään tullut, joten otin sitten rastin suunnistaen.

6-7: Lähtösuunta olisi voinut olla parempikin.... Muistin entuudestaan tuon 7. rastin mäen ja rastipisteen joten hieman ylimalkaisin ajatuksin lähdin vain kohti polkua. Polun jälkeen sitten panin merkille, että rastimäkeä ei näy missäään... Kartan avulla se sitten löytyi ihan ok.

Loppuvälit olivatkin sitten tuollaisia polkuvälejä. Hämäykseksi tuota 7-8 -väliä tosin halkoi myös se uusi soratie.

Kirja: Långa nattens folk

Långa nattens folk 1945-2010 (Göran Hyttfors, Tommy Eriksson, Sverker Tirén och Andreas Davidsson)

Keväällä 1944 Eurooppa oli liekeissä, kesäkuun 6. päivänä liittoutuneet tekisivät maihinnousun Normandiaan. Kolme päivää myöhemmin puna-armeija tekisi suurhyökkäyksen Karjalankannaksella. Euroopassa oli kuitenkin yksi maa, jossa nuorisolla oli aikaa pohtia omia harrastuksia - Ruotsi. Tähän nuorisoon lukeutuivat myös Alvar, Arvid ja Björn Kjellström. Alvar oli saanut idean suunnistusviestistä, joka juostaisiin tukholmalaisseurojen välillä. Asiasta päätettiin Tukholmassa pidetyssä salaisessa kokouksessa.

Suunnitelmien mukaisesti ensimmäinen 10mila juostiin 66 joukkueen voimin Uppsalasta Tukholman pohjoispuolella sijaitsevaan Enebybergiin 28-29. huhtikuuta 1945. Muualla Euroopassa yritettiin päättää toista maailmansotaa. Mussolini surmattiin samaisena päivänä, jolloin ruotsalaisnuorukaiset starttasivat Uppsalassa. Berliinissä oli täysi rähinä päällä ja Hitler päätti päivänsä 30. huhtikuuta. Hellas oli tuolloin ollut historiallinen ensimmäinen 10milan voittanut joukkue yhden päivän.

10MILA, Tiomila, tiomila, 10-mila, tio, TIO tai kuten edellä 10mila on kilpailu, jolla on monta nimeä, ja miltei kaikkia versioita käytetään myös itse kirjassa Långa nattens folk. Se on kirja siitä, mistä idea 10milaan syntyi, mitä kunakin vuonna tapahtui, ja mitä on luvassa tulevaisuudessa. Se on kirja, joka kannattaa lukea, mikäli aikoo osallistua suunnistusaiheiseen tietokilpailuun tai muutoin haluaa opiskella yksityiskohtia, joilla ei saa iskettyä naista edes 25-mannan paluumatkalla.

Kuten olettaa saattaa kisa on muuttunut vuosien saatossa. Ensimmäiset viestit juostiin paikasta A paikkaan B, ja autokaravaani kulki sitten vaihtopisteestä toiseen. Vuonna 1967 Rialassa tilanne järkevöityi ainakin siinä mielessä, että radat keskittyivät samaan kylään. Autokaravaanista oli tullut ongelma, ja Rialassa starttilaukauksen pamauttanut liikenneministeri Olof Palme olikin tässä suhteessa ihan hyvä valinta laukojaksi. Mainittakoon, että saman vuoden syyskuun 3. päivänä Ruotsissa siirryttiin oikeanpuoleisiin liikenteeseen. Liikenneministeri Palme ajoi tuolloin kotoaan töihin autolla ja hänen ajoaan seurattiin radiossa livenä. Olof jopa eksyi hieman matkalla, joten varsinainen suunnistusmies hän ei ilmeisesti ollut.

Ensimmäinen suomalaisvoittaja saatiin jo 1954, jolloin Salmenkylä ankkuroi Helsingin Suunnistajat voittoon. Lähellä oli myös "finska sensationen" Turun Suunnistajat vuonna 1961, jolloin Tussi oli kolmas. Asikkalan Raikas oli toinen vuonna 1968, Parma kolmas vuonna 1972, ja Ankkurit toinen vuonna 1973 ja kolmas vuonna 1974. Vuonna 1972 tuli mukaan myös hajonnat. Tätä ennen oli paineltu putkea.

Vuonna 1976 oltiin jälleen Rialassa, ja nyt pääministerinä toiminut Palme oli jälleen starttipistooli kädessä. Kisassa suomalaisseurat esiintyivät vakuuttavasti: Helsingin namika, Parma ja Nouski miehittivät sijat 2-4. Voitto meni Hagabylle. Nouski oli ollut jo edellisenä vuotena toinen, ja jatkoi myös vuonna 1977 kovia otteita ollen kolmas.

Vuosi 1977 oli historiallinen myös siinä mielessä, että naiset päästettiin ensimmäisen kerran kisaamaan. Starttiviivalla oli kaikkiaan 295 naisjoukkuetta, ja ensimmäinen voittaja oli Gävle. Miesjoukkueiden lukumäärä oli myös kasvanut noin 450 joukkueeseen.

Toista suomalaisvoittajaa jouduttiin kuitenkin odottamaan vuoteen 1982, jolloin Liedon Parma pisteli 122 kilometrin pätkän kaikkein nopeiten. Kalevan Rasti vei puolestaan homman kotiin heti seuraavana vuonna.

1990-luvun alku oli jälleen vahvaa suomalaisosaamista. Pyrintö voitti naisissa vuonna 1990 ja 1991. Ankkurit voittivat miehissä vuonna 1991. Vuosina 1992 ja 1993 10milan yhteydessä juostun nuorisoviestin vei puolestaan TuS (tätä ei tosin kirjassa mainita). Hälleforsnäs 1994 oli sitten kokonaisuudessaan Suomen: naisissa Hämeenlinnan Suunnistajat voittivat ja Pyrintö oli kolmas. Miehissä tuli sitten kolmoisvoitto: TuS, HS, Essu. Kaikkiaan TOP-10:ssä oli kuusi suomalaisseuraa.

Sitten pitikin odotella aina vuoteen 2010 asti, jolloin KR vei voiton Finspångissa. Naisissa toki tuli menestystä myös tällä välillä: Parainen (1999), KR (2001) ja TuS (2003).

10milan kiinnostavuus ei ole räjähtänyt vuosien varrella käsiin samalla tapaa kuin kotimaisen Jukolan. Joukkueiden lukumäärä nousi jotakuinkin lineaarisesti vuoteen 1990 asti, jolloin miesjoukkueita oli noin 540. Tästä on kuitenkin tultu alas reippaasti noin 330-350 joukkueeseen. Ja 2000-luvulla naisjoukkueita on itse asiassa ollut enemmän kuin miesjoukkueita. Kirjan tulevaisuuspohdinnoissa tämä ei ole jäänyt huomaamatta, ja yhtenä keskustelun aiheena on ollut mallin ottaminen Jukolasta. Pulmaksi toki 10milalle muodostuu, että uusien osallistujaryhmien (eli puulaakijoukkueiden ja työporukoiden yms.) houkutteleminen useille yöosuuksille on huomattavasti haasteellisempaa kuin Jukolassa, jossa parhaimmillaan selviää sillä, että yksi seitsämästä lähtee lamppu päässä metsään. Toki tulevaisuuspohdinnoissa nostetaan esiin myös kaikenlaista muuta, kuten se, tulisiko myös naisten viestissä juosta yöosuuksia jne.

10mila, paluut ja vähän Jukolaa

Tsuibaduibaa,

Seurasin toisen vuoden putkeen 10milaa kotisohvalta. Tänä vuonna tosin rentoutuneemmin kuin vuosi sitten, koska nyt olin puhtaasti penkkiurheilija. Siksi meninkin nukkumaan jo långa nattenin jälkeen, ja heräsin sitten seuraamaan ankkuriosuutta. Järjestävä organisaatio oli oppinut virheistä, ja online-tulokset, radio ja tv toimivat kiitettävästi.

Nyt oli aikaa tarkastella pallukoiden liikkumisen ohessa tarkemmin kokonaisuutta eli joukkueiden nimilistoja, viestin kulkua ja taktiikkaa. Huomasin ensinnäkin kaksi seurasiirtoa, jotka olivat jääneet huomaamatta. Toiseksi ehdin miettiä ikuisyyskysymystä siitä, kuinka paljon parempi Jukola on verrattuna 10milaan.

Paluut

Maailman nopeimmaksi suunnistajaksi 1990-luvulla tituleerattu Ville Repo teki ison luokan paluun suomalaisen suurseuran viestinviejäksi. Ville, joka oli 1990-luvun alkupuolella Tommi Tölkön ohella suomalaisia juniorilupauksia juoksi Vehkalahden 2. osuutta. Molemmat myös vuoden 1994 10milan voittajia. VeVe:n juoksujärjestystä katsoessani en ensin uskonut, että kyse on samasta miehestä, mutta hetken googletuksen jälkeen sain varmistuksen että nyt puhutaan samasta jätkästä. 10milan radio vielä vahvisti asian. Ville pääsi matkaan 2.20 kärjen perään. Ok, kärki karkasi vajaa 4 minuuttia lisää, mutta sijoitukset paranivat reilulla 20 sijalla. Ei välttämättä paras alku VeVe:n viestille, mutta Mattila ja Siikaluoma jatkoivat nousua. VeVe:n kisa oli ohi vasta 5. osuuden jälkeen. Huikea paluu Villeltä! Miettikää nyt jumalauta: miehet jotka ovat käytännössä ammattilaisia juoksevat osuuden vain 2-3 minuuttia nopeammin (kuten Haldenin Jon Pedersen tai KOK:n Jostein Andersen).

Toinen paluu on sitten Tommi, joka edustaa jälleen varsinaissuomalaista seuraa. Parma oli varmaankin luonnollinen valinta: Tussista Tommi tuskin tuntee enää montaakaan ihmistä, isoveli Pasi sen sijaan on usemman vuoden edustanut Parmaa. Ja Parmalle Tölkön kiinnitys oli erinomainen asia. Ja se nähtiin heti 10milan långa nattenilla. Siinä sitä tultiin siinä letkassa, jossa pitikin. Mikäli se Olle Boströmin selkä olisi ollut lähempänä niin korkeammillakin sijoilla olisi vaihtoleimaus tehty.

Muita 10mila merkintöjä

Juha Peltola tekisi yllätyksen jos joskus juoksisi huonon tai edes keskinkertaisen juoksun suurviestissä, mutta ei kun aina vaan ihan saatanan hyvin. TuMe yllättäisi joskus jos se olisi kärkikahinoissa ankkuriosuudella, mutta ei kun aina vaan joku baltian mies kusee homman. Siinä on muuten Suomen spedein seura tuo Metsänkävijät. Esa Huttunen ja Manu Mutka voisivat vaihtaa nimensä Esas Huttunens ja Manus Mutkas niin olisi rosteri yhtenäinen. Jones se vaan jaksaa painaa edelleen pitkää yötä. Malungs laittoi långa nattenille Oskar Svärdin - veikkaan, että jätkä juoksi 18 kilsaa vilkaisemalla karttaa alle 10 kertaa. Malungsin Erik Rost on muuten kova jätkä, samoin Järlan Olle Boström, eikä yhtään heikompi ole Deltan Lauri Sild, joka pisteli jo Jukolassa ihan kivasti menemään vuosi sitten.

10mila vs. Jukola

Jukolassa on perinteet, Jukolassa on huippumaastot, huippukartat ja huippuradat, Jukolassa hajonnat purevat, Jukolassa kaikki toimii, koodit on painettu karttoihin, pesupaikan vesi on taatusti lämmintä. Jokainen suunnistaja voi kokea yhden viikonlopun verran, millaista olisi elämän suomenruotsalaisena, jolla vaain kaikki on hyvin. Tuo viikonloppu on Jukola-viikonloppu.

Koska tämä on loputon yhden totuuden aihe, nostan vain muutaman seikan. Perinteistä voisi sanoa sen verran, että ensimmäinen 10mila juostiin vuonna 1945, ensimmäinen Jukola vasta neljä vuotta myöhemmin. Toiseksi "hyvät hajonnat" ovat kaikkea muuta kuin perinteikästä toimintaa - putkeahan siellä juostiin 1970-luvulle asti. Siksi on hienoa, että edes 10milassa on putkipätkiä. Itse asiassa "perinteistä" Jukossa on nopeasti mietittynä vain se, että telttakylän polkujen nimet ovat jotain eeronpolkuja ynnä muita, ja sitten Jukolan sanoman lukeminen, joka katkaisee mukavasti suurimman voitonhuuman.

Maastot ovat Jukolassa usein ns. parempia - tai ainakin monipuolisempia, ja ruotsalainen kartoitustyyli on vähän sellaista... no, ruotsalaista. Tosin Weckmanin piirtämässä kartassa viime vuonna oli säväys tuota suurpiirteistä ruotsalaisuutta. Radat ovat Jukolassa haastavampia, ja tietysti ruotsalaiset voisivat tehdä vähän rankempia hajontoja jos niitä kerran tehdään, ainakin jokunen isompi hajonta.Toisaalta tässäkin näkyy sosialidemokraattisen tasa-arvon pohjalle rakennettu yhteiskunta - suurta hajontaa väestöryhmien välille ei sallita.

Jukola-takuukaan ei ole ihan täydellinen: kaikki muistaa missä maastossa juostiin Mikkelissä, ja millaista taituruutta vaati ensimmäiden osuuden ensimmäisen rastin löytäminen.

Eikä se Vehkalahdellakaan ihan tuubiin mennyt. Tai en tiedä, oliko tuossa tarkoituskin saada naiset trikoissaan vääntelehtimään. Ja juuri kameroiden edessä (kuva: Mikko Stig, lehtikuva/SK).

Långa nattenin putki on usein suuren itkun aihe. Ei mitään järkeä, kun viesti alkaa sitten uudestaan, siinä jää kolmen ekan osuuden rooli pieneksi. Paskan marjat. 10mila oli tänäkin vuonna trilleri juuri siksi. Kaikki kärkijoukkueet halusivat, että Olle Boströmin selkä pitää olla edessä kun puomilta lähdetään, ja jos ei ole edessä niin sitä pitää vilkuilla milloin se menee ohi. 10milan kolmen kärki ei olisi muodostunut samanlaiseksi jos tämä ei olisi onnistunut. Osuus ei ratkaissut kisaa mutta kortit loppuosuuksille se antoi kuten pitääkin.

Ja onhan tuo 10mila äijämäisempi kisa kuin Jukola. Yleensä sataa ja on helvetin kylmä, pimeää yötä riittää ja riittää. Jukolaa vietetään kaikessa Strömsö-hengessään lempeässä kesäyössä, jossa 3. osuuden pitkää yötä kutsutaan leikkisästi långa natteniksi vaikka långa skymning olisi oikeampi termi.

Ja onko sillä väliä, juostiinpa sitten purevia hajontoja täynnä olevaa Jukolaa seitsemän osuutta tai 10 osuutta letkajuoksua niin samat ukot siellä ankkuriosuudella sitten TOP-5:n yleensä muodostavat.