Jukola: selitykset

Jukolassa natsasi parhaiten kohdilleen sieltä lähtö. Purimme teltan rankkasateessa ja kun kamat oli kasassa, viereen tuli vanhempi herrasmies mönkijällä ja kysyi otetaanko kamat kyytiin. Juu, sopii.

En ole viime aikoina harrastanut telttamajoitusta Jukolassa, sillä olen mieluummin nukkunut sen mitä olen nukkunut autossa. Paikoitus on kauempana = kisakeskuksen kuulutus ei kuulu, autossa saa olla yksin = ei kuulu muiden puheita. Lisäksi autossa on kuivaa, eikä ole hyttysiä tms. Tänä vuonna agendalla oli kuitenkin oman suorituksen lisäksi perheen vanhimman pojan (4 vuotta) kiinnostuksen sytyttäminen lajiin. Se onnistui loistavasti. Siitä on tulossa erillinen kirjoitus myöhemmin.

Tarjolla oli siis 6. osuus. En ole koskaan juossut näitä loppupään pidempiä osuuksia, ja vasta nukkumaan käydessä tajusin, ettei mulla ole mitään tietoa milloin pitäisi herätä. Myöskään mitään varmistusherättäjäsysteemiä ei tullut suunniteltua joukkueen kesken. Lisäksi Jukola on kerran vuodessa, joten kyllä siellä yöllä pitää vähän seurata miten homma etenee. Laitoin herätyksen kolmeksi.

Kolmelta tsekkasin netistä sijoituksia, ja taisin käydä siinä myös ulkosalla. Nukuin tunnin - puolitoista, enkä sitten malttanut enää nukkua lisää.

Olin päivän mittaan mietiskellyt taktiikkaa, ja teltassa kävin prinsiippejä läpi. Uraa on paljon ja maastotyyppi pitäisi olla mulle tuttu. Suunnistuksen osalta olin yllättävän levollisin mielin. Yöllä lisäksi oli tiedossa, että joukkue etenee niillä sijoilla, jossa ei kannata luottaa muiden suunnistajien taitoihin. Oma suunnistus, mutta selät kiinni, jos menevät samaa uraa edellä. Urat pitää haistaa. Levottomuutta aiheutti kunto. Lisäksi huhupuheet kertoivat, että mennään ylös-alas. Taktiikka tältä osin oli mennä alku säästeliäästi, ja katsoa sitten lopussa onko kiristämisen varaa.

Mikko veti erinomaisesti 5. osuuden. Alkuviitoituksella oli aikaa katsella ekat rastivälit sekä pitkä väli valmiiksi. Kaikkien valintojen ehtona oli kuitenkin se, että alla on uraa, koska niitä lähes joka välille on varmasti tarjolla.

Alku oli "varsinaissuomalaista". Avokalliot olivat selviä ja oikeat urat löytyivät helposti. Pieni koukku tuli kuitenkin muistaakseni neloselle. Puhutaan kuitenkin alle puolesta minuutista. Vauhti oli passailevaa.

Pari lyhyttä väliä meni epävarmasti mutta suoraan, ihan skarppia ei ollut suunnistus. Jollain rastilla näin VetU:n paidan ja mies oli tuttu syksyn Halikosta - taisi olla Patanasta?. Sanoin moi, ja tarkistettiin koodit. Vedettiin lähinnä sillä työnjaolla että mun vastuulla oli vauhti + suunnistaminen rastiympyrään. Takamies huusi sitten missä pusikossa se rastipiste sijaitsee.

Radan perällä tehtiin kuitenkin pummi. Laskin niin, että otan rastin rastilta lähtevän uran kautta. En kuitenkaan huomannut, että seuraava väli tarjosi reitinvalintaa, joten lähtevä ura olikin kauempana rastista. Itse asiassa täsmälleen samanlainen pummi kuin ykkösjoukkueen ankkuri teki omalle 11. rastilleen. Ilmeisesti siinä seurattiin kaupoin jalanjälkiä.

Pitkälle välille lähdettäessä huomattiin, että koodit ei täsmää. Matka taittui yhdessä, mutta suunnistus jäi jalkoihin. Enää ei menty avokalliomaastossa vaan otettiin oikean kautta jossa oli tarjolla pusikkoa, pehmeää pohjaa ja epämääräistä aluetta yleisestikin. Uraa oli siellä täällä mutta saattoivat olla ainakin osin jo venlojen tai alkuosuuksien tekemiä. Edessä paineli muutama ukko, mutta niiden säntäily oli sen näköistä, etten niiden selkiä edes viitsinyt tavoittaa. Olivat nimittäin aiemminkin jo ohitelleet ja sitten singahtaneet rastille mistä sattuu. Rasti löytyi kuitenkin suoraan, mutta aikaa varmaankin tuhraantui tuolle välille liikaa.

Toista VetU:n paitaa en enää hajonnan jälkeen nähnyt. Matkaa oli jäljellä aika vähän, ja olo oli yllättävän freesi. Pellon ylityksen ja juomarastin jälkeen kuitenkin väsyi lähinnä henkinen puoli. Juomarastilla katsoin, että seuraavalle rastille meneekin viitoitus. Mäkeä ylös könytessä laskin vain montako rastia on jäljellä, ja katsoin, että pururadat pitää lukea skarpisti. Én sen kummemin suunnistanut. Mäen päällä oli kuitenkin rasti, ja ihmettelin mikä tuo oikein on kun rastin pitäisi olla takarinteessä. Sitten huomasin, että ei tässä mitään viitoitusta ole ollut pitkään aikaan.... pummasin siinä sitten ehkä minuutin puolitoista ja mäkikin oli niin helvetin kivinen. Olipa muuten älytön ajatus tuo viitoitus, jonnekin takarinteeseen... ei saatana.

Loppu ei tullut yhtään sen skarpimmin. Pururadat sentään luin oikein, mutta tokavikallekin tein sellaisen 30 sekunnin koukun. Perhe kannusti loppuviitoituksella.

Vähän puolivillainen maku jäi kisasta. Periaatteessa ok. Suunnistus meni oikeastaan taktiikan mukaan: oma suunnistus, ja töitä saikin tehdä pitkälti itse. Uria löytyi pitkää väliä lukuun ottamatta. Heikko luotto juoksukuntoon johti ehkä siihen, että ei uskaltanut juosta tarpeeksi kovaa. Kova jätkä olisi tehnyt tuolla radalla ihan saatanan kovan ajan, koska uraa oli todella paljon. Vielä kun pitkälle välille olisi löytynyt hyvä letka niin se olisi ollut siinä. Nyt olo oli kisan jälkeen sellainen, että kaikkea ei annettu. Mitään paikkaa ei kolota eikä särje - ei sen tältä pitäisi tuntua.