Kuulun siihen ihmislajiin, jotka eivät käsitä sitä, että ihmiset maksavat siitä, että pääsevät harrastamaan indoor cyclingiä, spinningiä, iceä, pacea, bodypumppia, bodycombattia tai jotain muuta englanninkielistä humputusta.
Minä teen olohuoneen lattialla kuntopiiriä ja kuuntelen yleensä Sentencediä tai Stratovariusta.
Yleensä teen saman 10-15 liikkeen kuntopiirin. Liikkeiden variointi perustuu lähinnä siihen, onko juoksumäärä ollut suurehko vai vähäinen pari päivää ennen. Jos juoksua/suunnistusta/hiihtoa on takana sen verran että jalat painavat niin siinä tapauksessa niitä voi vähän säästellä. Pääsääntöisesti vedän siis ilman helpotuksia...
Toinen seikka joka voi vaihdella on toistojen määrä. Pääsääntöisesti vedän nykyisin kaikki 30 toistolla, pois lukien päkiälle nousut ja tietyt selkäliikkeet, joita teen 50 toistolla sekä liikkeet, joita teen tietyn aikaa (3min).
Ajasta ja kunnosta riippuen kolmas tekijä joka vaihtelee on sarjojen määrä. Viime keväänä hiljaisen talven jälkeen vedin ohjelman läpi kerran ja olin kuoleman kielissä. Nykyisin niin sanottu peruspaketti sisältää 3 sarjaa, silloin kun ei oikein ehdi tai ei vaan viitsi niin teen 2 sarjaa.
Hommaa tietysti helpottaa parantuneen lihaskunnon lisäksi se, että lihakset tottuu tiettyihin liikkeisiin. Joka tapauksessa kestoltaan peruspaketti pyörii siinä tunnin tietämillä. Palautuksia en periaatteessa mitenkään systemaattisesti liikkeiden tai sarjojen välillä tee, jännehypyt ovat sellaisia, että niiden jälkeen pitää puhaltaa. Eli treeni on myös kohtalaisen passeli kestävyyden näkökulmasta. (Jos jotkut eivät arvosta anonyymeja blogeja niin itse en oikein arvosta vartin kuntopiirejä - sisäpiirin huumoria, terveisiä Raaseporiin ;) )
No, ajattelin vaihtelun vuoksi pari päivää sitten etsiä jotain vaihtelua ja sain Markukselta vinkin Jokkerin ventistä.
Jokkerin ventti vei sydämeni heti kun näin liikkeiden kuvitukset: täsmälleen sitä vanhan liiton meininkiä jota ei mistään Motivuksista löydä kirveelläkään.
Tein "Ventin" C-ohjelman kokeilumielessä. Vain hyvin pieni osa liikkeistä oli ennestään tuttuja. Tein osan liikkeistä todennäköisesti todella väärällä tekniikalla, mutta pahalta tuntui joka tapauksessa. Osa liikkeistä tuntui hengenvaarallisilta toteuttaa jo pelkkää kuvaa katselemalla (ks. esim. liikkeet 8 ja 14). Ja vaikka päätin säästää keitiön tuolit ja otin käyttöön tukevammalta tuntuvat portaat niin tasapaino- ja koordinaatiokyky oli koetuksella.
Armoa ei Jokkerin ventti anna tippaakaan. Oma kuntopiirini on rakennettu niin, että tiukkojen liikkeiden jälkeen on jokin iisimpi liike jolloin pulssi tasaantuu. Jokkerin ventissä painetaan kaasu pohjassa miltei koko ajan. Puolilinkkuveitsistä lähtien (liike 17) homma on täysin järjetöntä. Toisaalta useiden liikkeiden kohdalla oli kyllä myös todella hauskaa, parisuhdekin sai piristystä kun sain vaimon auttamaan liikkeen 5 toteutuksessa. Vaimo totesi ennen nilkoihin tarttumista, että "et sitten pieri yhtään". Pidin lupaukseni, mutta liikkeen 6 kohdalla jo päristelin menemään.
"Mainosteksti", jossa todetaan, että "Jokkerin ventti" on äärimmäisen tehokas ja monipuolinen lihaskunnon kehittäjä. Vain harjoitteluun lujasti sitoutuneet ja voimakkaan tahdon omaavat urheilijat pystyvät viemään "Ventin" kovimmatkin ohjelmat läpi, ei sisällä sanaakaan liioittelua, se on itse asissa vanha liiton meiningin mukaisesti melko vaatimattomasti sanottu.
IKRP suosittelee varauksetta!
torsdag 13 januari 2011
lördag 8 januari 2011
O-Dad's Diary: Part I
Saimme joululahjaksi perheeseen toisen pojan. Esikoinen on nyt vähän yli 2,5 vuotta. Se tietää sitä, että vähitellen on tehtävä valintoja, siis lajivalintoja. Ennen esikoisen syntymää olin valmis antamaan pojalle mahdollisuuden valita: voit vapaasti valita suunnistuksen ja hiihtosuunnistuksen välillä. Tähän olin tietysti haudannut koiran. Ajattelin nimittäin, että näillä leveysasteilla kukaan ei pysty harrastamaan hisuttelua - tuolloin elettiin vielä vuotta 2007, edelliset 13 talvea olivat nähneet yhteensä noin 20 päivää lunta.
Sitten tuli Kööpenhaminan ilmastokokous, joka sai kaikkien yllätykseksi aikaiseksi sellaiset talvet että ei mitään järkeä. Tässä tilanteessa isän rooli on ottaa vastuuta ja kieltää koko hisuttelun olemassaolo.
Viime aikoina olen sitten miettinyt, miten se kiinnostus suunnistukseen sytytetään. Tässä vaiheessa pyrin välttämään ns. lätkäfaijaksi leimautumista. Aikanaan kun olin vielä TPS:n organisaatiossa ("organisaatio"-termi viittaa lätkässä siihen, että en oikeastaan siellä niinkuin varsinaisesti ollut, mutta olin kuitenkin) näitä tapauksia oli muutama kipale - ei ole vaikea päättää syötänkö tuolle sentterille joka parkuu koska ei haluaisi olla jäällä vai lauonko paskasta paikasta itse.
No, miten pojat saadaan innostumaan ylipäänsä mistään? Siistit vempaimet!
Ensimmäinen askel olikin päivänselvä: otsalamppu.
Syksyllä ensimmäiset kävelyretket pimeällä mummolan pihalla olivat menestystarinoita. Nykyään otsalamppu kulkee mukana niin pihalla kuin vaatekaapissa.
Toinen vempain: kompassi. Tosin poika luulee edelleen että se on kartta, mutta eiköhän se vielä jossain vaiheessa ymmärretä oikein. Toisin kuin isänsä, poika toivottavasti lukee enemmän karttaa kuin tuijottaa kompassia.
Itse suunnistamisesta on tietysti vielä turha puhua. Kun eilen lähdin lenkille käytiin seuraava dialogi:
- Miksi isä lähtee lenkille?
- Jotta isä suunnistaa kesällä kovaa, vastasin.
- Mitä on suunnistaa?
Selitin melko pitkään metsästä jossa on rasteja, joilla pitää käydä mahdollisimman nopeasti (ajattelin ottaa käsitteet ennakointi ja havainnointi sitten joskus myöhemmin).
Hetken hiljaisuus ja kysymys:
- Mitä on suunnistaa?
Sitten äiti pelastaa tilanteen ja sanoo, että muistatko kun Miina ja Manu olivat metsäretkellä ja Manulla oli se kartta mukana. Se on suunnistamista.
Sidoin Brooksit jalkaan ja pääsin lenkille. Ei se mitään helvetin metsäretkeilyä ole mutta antaa nyt olla, ajattelin. Lenkillä myös muistui mieleeni, että Tommi Tölkkö taisi aloittaa suunnistamisen 15-16 -vuotiaana, joten ei tässä ihan kaikkien detaljien kanssa mikään hirveä hoppu ole.
Sitten tuli Kööpenhaminan ilmastokokous, joka sai kaikkien yllätykseksi aikaiseksi sellaiset talvet että ei mitään järkeä. Tässä tilanteessa isän rooli on ottaa vastuuta ja kieltää koko hisuttelun olemassaolo.
Viime aikoina olen sitten miettinyt, miten se kiinnostus suunnistukseen sytytetään. Tässä vaiheessa pyrin välttämään ns. lätkäfaijaksi leimautumista. Aikanaan kun olin vielä TPS:n organisaatiossa ("organisaatio"-termi viittaa lätkässä siihen, että en oikeastaan siellä niinkuin varsinaisesti ollut, mutta olin kuitenkin) näitä tapauksia oli muutama kipale - ei ole vaikea päättää syötänkö tuolle sentterille joka parkuu koska ei haluaisi olla jäällä vai lauonko paskasta paikasta itse.
No, miten pojat saadaan innostumaan ylipäänsä mistään? Siistit vempaimet!
Ensimmäinen askel olikin päivänselvä: otsalamppu.
Toinen vempain: kompassi. Tosin poika luulee edelleen että se on kartta, mutta eiköhän se vielä jossain vaiheessa ymmärretä oikein. Toisin kuin isänsä, poika toivottavasti lukee enemmän karttaa kuin tuijottaa kompassia.
Itse suunnistamisesta on tietysti vielä turha puhua. Kun eilen lähdin lenkille käytiin seuraava dialogi:
- Miksi isä lähtee lenkille?
- Jotta isä suunnistaa kesällä kovaa, vastasin.
- Mitä on suunnistaa?
Selitin melko pitkään metsästä jossa on rasteja, joilla pitää käydä mahdollisimman nopeasti (ajattelin ottaa käsitteet ennakointi ja havainnointi sitten joskus myöhemmin).
Hetken hiljaisuus ja kysymys:
- Mitä on suunnistaa?
Sitten äiti pelastaa tilanteen ja sanoo, että muistatko kun Miina ja Manu olivat metsäretkellä ja Manulla oli se kartta mukana. Se on suunnistamista.
Sidoin Brooksit jalkaan ja pääsin lenkille. Ei se mitään helvetin metsäretkeilyä ole mutta antaa nyt olla, ajattelin. Lenkillä myös muistui mieleeni, että Tommi Tölkkö taisi aloittaa suunnistamisen 15-16 -vuotiaana, joten ei tässä ihan kaikkien detaljien kanssa mikään hirveä hoppu ole.
Prenumerera på:
Inlägg (Atom)