Ketjunpyöritystä

Pitkään oli suunnitelmissa hankkia uusi fillari. Keväällä tämä sitten toteutui. Aika nopeasti huomasin, että olen pudonnut kehityksestä myös tässäkin suhteessa. Piti konsultoida pyöräasiantuntijoita. Tietynlaisena kompromissina sitten valinta kääntyi niin sanottuun cyclocrossariin, joka tilanteen niin vaatiessa pystyy toimimaan myös perheen pienimpien kyyditsemisessä (tosin Hamaksen lastenistuimen kiinnikettä en ole vielä rohjennut asentaa...). Ja pitkät lenkit menevät myös tällä. Mun pyörittelyaktiivisuudella maantiepyörän hankinta olisi ollut vähän liioittelua.

Kilometrejä on takana sellaiset 350 kilsaa. Heinäkuuksi on varattu pyörän ensihuolto. Ihan hyvin on pyörä palvelut. Pisin lenkki on ollut reilut 70 kilsaa ja huippunopeudeksi on saatu 56 km/h. Noloja "lukkopoljinkaatumisia" on tehty kolmesti.

Pulma on lähinnä se, että aikaa pidemmille lenkeille ei oikein tunnu löytyvän. Muutaman kerran olen tehnyt noin tunnin lenkin, ja ne tuntuvat melko turhilta - mieluummin kannattaisi sekin aika juosta kuin polkea.

Mutta tässä se nyt kuitenkin on.

Hankintalistalle jäi vielä maasturi. Helsingistä on yhtä yksilöä mainostettu, mutta neuvotteluja ei ole vielä varsinaisesti käyty. Palataan siihen myöhemmin.

Sääli on sairautta

Valio-Jukolassa pummattiin yllättävän paljon, ja erot jo toisella osuudella olivat poikkeuksellisen suuret.

Haldenin Marcus Millegårdin pummi 4. osuuden 10. rastilla on kaikkiaan miehekkään näköinen. Vuoden 2010 MM-kisojen pitkän matkan viides, oli sivussa koko viime kauden ja pitkän kuntoutuksen jälkeen miehellä kulki keväällä sen verran tyylikkäästi, että valinta Haldenin seitsemänneksi mieheksi osui häneen. Ja osuudeksi tuli siis 4. osuus.

Millegårdin pummi on täyttänyt useat suunnistussivustot, eikä ihme. Samaan aikaan on kuitenkin muistutettu, että hänellä oli jalka paskana, eikä siksi voinut suunnistaa keskittyneesti. Itsellekin tuli vähän huono omatunto kun naureskelin ensin tuolle pummille. Sitten TV-haastattelussa Millegård puoli-itkuisena selittää, että nilkka meni jo k-paikan viitoituksella.

Alkoi säälittää. Luin lisäksi murheenmurtaman tarinan tuosta osuudesta Millegårdin itsensä kertomana hänen blogistaan.

På väg ned mot andra kontrollen så känner jag hur otroligt svag foten är och att det här inte kommer att hålla. Börjar gråta för att det gör så inihelvete jävla ont och att jag vill börja gå, lägga mig ner eller vad som helst...  Nu har jag glömt all form av den taktik jag hade på start utan det är bara överlevnad som gäller... Jag börjar också bli fysiskt väldigt trött efter 35 minuter enbenslöpning, det var ett tag sen senaste enbens-roddmaskinpasset.

Tämän jälkeen ei ole muita vaihtoehtoja kuin ymmärtää, lopettaa naureskelu ja elää mukana hänen tuskissaan. Ajattelin, että on siinä kova jätkä kun pystyy yhdellä jalalla vetämään osuuden edes läpi.

Väliaikoja katsoessa kuitenkin aloin ihmetellä, miten helvetin kovasta jätkästä onkaan kyse. Millegård pudotti Haldenin sijoitusta kahdeksalla sijalla, osuusaika oli 155. nopein. Suurin syy oli tuo 10 rastin pummi sekä eka isompi pummi 3. rastilla. Muut rastivälit eivät itse asiassa menneet lainkaan hassummin - kuudella rastivälillä Millegård kellotti rastiväliajan joka mahtuu kymmenen nopeimman rastiväliajan joukkoon. Esimerkiksi Deltan Janne Heikka, joka juoksi suhteellisen hyvin omalla tasollaan nostaen Deltan kolmanneksi, hävisi Millegårdille seitsemällä rastivälillä, ja muutamat rastivälit Heikka juoksi vain 1-4 sekuntia nopeammin.

Tarina totaalisen tohjona olevasta jalasta ja yhdellä jalalla juoksemisesta olisi mennyt läpi vielä pihtileimasimien aikaan. Käytin itse tätä menestyksekkäästi aikoinaan mm. tullessanin 25mannan aloitusosuudelta viimeisenä. Nykyajan läpinäkyvyys kuitenkin vähentää tämänkaltaisten tarinoiden uskottavuutta.

Ennen muinoin oli tapana selitellä seurateltalla, että muuten meni hyvin mut pummasin yhtä rastia vartin. Millegård olisi voinut sanoa, että muuten meni ok mut pää ei kestänyt, pummasin paria rastia yhteensä 10 minsaa, ja jalassakin on pipi.

Jukola: selitykset

Jukolassa natsasi parhaiten kohdilleen sieltä lähtö. Purimme teltan rankkasateessa ja kun kamat oli kasassa, viereen tuli vanhempi herrasmies mönkijällä ja kysyi otetaanko kamat kyytiin. Juu, sopii.

En ole viime aikoina harrastanut telttamajoitusta Jukolassa, sillä olen mieluummin nukkunut sen mitä olen nukkunut autossa. Paikoitus on kauempana = kisakeskuksen kuulutus ei kuulu, autossa saa olla yksin = ei kuulu muiden puheita. Lisäksi autossa on kuivaa, eikä ole hyttysiä tms. Tänä vuonna agendalla oli kuitenkin oman suorituksen lisäksi perheen vanhimman pojan (4 vuotta) kiinnostuksen sytyttäminen lajiin. Se onnistui loistavasti. Siitä on tulossa erillinen kirjoitus myöhemmin.

Tarjolla oli siis 6. osuus. En ole koskaan juossut näitä loppupään pidempiä osuuksia, ja vasta nukkumaan käydessä tajusin, ettei mulla ole mitään tietoa milloin pitäisi herätä. Myöskään mitään varmistusherättäjäsysteemiä ei tullut suunniteltua joukkueen kesken. Lisäksi Jukola on kerran vuodessa, joten kyllä siellä yöllä pitää vähän seurata miten homma etenee. Laitoin herätyksen kolmeksi.

Kolmelta tsekkasin netistä sijoituksia, ja taisin käydä siinä myös ulkosalla. Nukuin tunnin - puolitoista, enkä sitten malttanut enää nukkua lisää.

Olin päivän mittaan mietiskellyt taktiikkaa, ja teltassa kävin prinsiippejä läpi. Uraa on paljon ja maastotyyppi pitäisi olla mulle tuttu. Suunnistuksen osalta olin yllättävän levollisin mielin. Yöllä lisäksi oli tiedossa, että joukkue etenee niillä sijoilla, jossa ei kannata luottaa muiden suunnistajien taitoihin. Oma suunnistus, mutta selät kiinni, jos menevät samaa uraa edellä. Urat pitää haistaa. Levottomuutta aiheutti kunto. Lisäksi huhupuheet kertoivat, että mennään ylös-alas. Taktiikka tältä osin oli mennä alku säästeliäästi, ja katsoa sitten lopussa onko kiristämisen varaa.

Mikko veti erinomaisesti 5. osuuden. Alkuviitoituksella oli aikaa katsella ekat rastivälit sekä pitkä väli valmiiksi. Kaikkien valintojen ehtona oli kuitenkin se, että alla on uraa, koska niitä lähes joka välille on varmasti tarjolla.

Alku oli "varsinaissuomalaista". Avokalliot olivat selviä ja oikeat urat löytyivät helposti. Pieni koukku tuli kuitenkin muistaakseni neloselle. Puhutaan kuitenkin alle puolesta minuutista. Vauhti oli passailevaa.

Pari lyhyttä väliä meni epävarmasti mutta suoraan, ihan skarppia ei ollut suunnistus. Jollain rastilla näin VetU:n paidan ja mies oli tuttu syksyn Halikosta - taisi olla Patanasta?. Sanoin moi, ja tarkistettiin koodit. Vedettiin lähinnä sillä työnjaolla että mun vastuulla oli vauhti + suunnistaminen rastiympyrään. Takamies huusi sitten missä pusikossa se rastipiste sijaitsee.

Radan perällä tehtiin kuitenkin pummi. Laskin niin, että otan rastin rastilta lähtevän uran kautta. En kuitenkaan huomannut, että seuraava väli tarjosi reitinvalintaa, joten lähtevä ura olikin kauempana rastista. Itse asiassa täsmälleen samanlainen pummi kuin ykkösjoukkueen ankkuri teki omalle 11. rastilleen. Ilmeisesti siinä seurattiin kaupoin jalanjälkiä.

Pitkälle välille lähdettäessä huomattiin, että koodit ei täsmää. Matka taittui yhdessä, mutta suunnistus jäi jalkoihin. Enää ei menty avokalliomaastossa vaan otettiin oikean kautta jossa oli tarjolla pusikkoa, pehmeää pohjaa ja epämääräistä aluetta yleisestikin. Uraa oli siellä täällä mutta saattoivat olla ainakin osin jo venlojen tai alkuosuuksien tekemiä. Edessä paineli muutama ukko, mutta niiden säntäily oli sen näköistä, etten niiden selkiä edes viitsinyt tavoittaa. Olivat nimittäin aiemminkin jo ohitelleet ja sitten singahtaneet rastille mistä sattuu. Rasti löytyi kuitenkin suoraan, mutta aikaa varmaankin tuhraantui tuolle välille liikaa.

Toista VetU:n paitaa en enää hajonnan jälkeen nähnyt. Matkaa oli jäljellä aika vähän, ja olo oli yllättävän freesi. Pellon ylityksen ja juomarastin jälkeen kuitenkin väsyi lähinnä henkinen puoli. Juomarastilla katsoin, että seuraavalle rastille meneekin viitoitus. Mäkeä ylös könytessä laskin vain montako rastia on jäljellä, ja katsoin, että pururadat pitää lukea skarpisti. Én sen kummemin suunnistanut. Mäen päällä oli kuitenkin rasti, ja ihmettelin mikä tuo oikein on kun rastin pitäisi olla takarinteessä. Sitten huomasin, että ei tässä mitään viitoitusta ole ollut pitkään aikaan.... pummasin siinä sitten ehkä minuutin puolitoista ja mäkikin oli niin helvetin kivinen. Olipa muuten älytön ajatus tuo viitoitus, jonnekin takarinteeseen... ei saatana.

Loppu ei tullut yhtään sen skarpimmin. Pururadat sentään luin oikein, mutta tokavikallekin tein sellaisen 30 sekunnin koukun. Perhe kannusti loppuviitoituksella.

Vähän puolivillainen maku jäi kisasta. Periaatteessa ok. Suunnistus meni oikeastaan taktiikan mukaan: oma suunnistus, ja töitä saikin tehdä pitkälti itse. Uria löytyi pitkää väliä lukuun ottamatta. Heikko luotto juoksukuntoon johti ehkä siihen, että ei uskaltanut juosta tarpeeksi kovaa. Kova jätkä olisi tehnyt tuolla radalla ihan saatanan kovan ajan, koska uraa oli todella paljon. Vielä kun pitkälle välille olisi löytynyt hyvä letka niin se olisi ollut siinä. Nyt olo oli kisan jälkeen sellainen, että kaikkea ei annettu. Mitään paikkaa ei kolota eikä särje - ei sen tältä pitäisi tuntua.

Ennakointi-havainnointi

Pari suunnistuharjoitusta tuli plakkariin tällä viikolla. Jukolaan valmistautuminen on tehty tänäkin vuonna totutulla kiireellä, ja kun tunnit Jukolan starttiin alkavat vähentyä niin samanaikaisesti kasvaa lievä vitutus siitä, että viimekin talvena meni kaikki työ- ja perhekiireet harjoittelun edelle. Sitkeä koivuallergia flunssaan yhdistettynä tukki vielä poskiontelot kuukaudeksi.

Eli ehdin tekemään noin 2-3 viikon peruskuntokauden, joka päättyi viime sunnuntaina. Tällä viikolla on siirrytty lajiharjoitteluun. Mutta ei lähdetty oikean kuntosuunnistajan tavoin vain kokeilemaan tulisiko se tykkijuoksu kuntorasteilla just ennen Jukolaa, vaan lähdettiin tekemään ihan oikeita harjoitteita.

Tiistaina Liedossa

Tiistaina seurasin kun oikeat kuntosuunnistajat jo parkkipaikalla ottivat suuntaa ykköselle. Itse katselin karttaa ja suunnittelin harjoituksen, joka muodostui kahdesta osasta: "rastiympyrätyöskentelystä" ja "ennakointi-havainnoinnista".

Lyhyemmät välit oli tarkoitus vetää skarpisti, ja pointti oli keskittyä erityisesti rastinottoon ja rastilta lähtöön. Pidemmät välit oli sitten tarkoitus vetää mahdollisimman vähillä kartanlukukerroilla eli sellainen suunnistusajatteluharjoitus, jossa ennakointi-havainnointi-tarkistus -myllystä puuttuu tarkistus. Tarkistaa tietysti saa jos on täysin kuutamolla missä mennään. Kompassia ei ollut mukana.

Tiistaina oli tarjolla lietolaista maastoa 6 kilsan verran. Ekat kolme väliä olivat hyviä rastinottovälejä. Eka meni jokusen metrin liian alhaalta, mutta löytyi. Toisen rasti rastipisteen katsoin olevan pohjoisempi jyrkänne, lippu oli kuitenkin etelämmässä, kuten kuuluikin. Kolmosväli ok, tosin muut suunnistajat paljastivat rastipisteen.

3-4: Olen sinisellä merkannut ne pätkät jotka menin muistin varassa. Punaiset ympyrät paljastavat sijainnin jolloin tutkailin karttaa. Vasemman polkukierron olisin varmaankin ottanut kaikissa muissa tilanteissa, mutta nyt ideana oli harjoitella suunnistusta joten valinta oli suoraan. Tää meni oikeastaan ihan saatanan hyvin.

5-6: Usko loppui tuossa tiheikössä rämpiessä. En yhtään tiennyt miten olin pitänyt suunnan ja varmuuden vuoksi yritin vetää tiheikössä oikealle jotta mäki pysäyttäisi ja helpotus oli suuri kun maa alkoi nousta edessä. Rastinotto ei sitten sujunut. Muuten ok, aika kinkkinen väli kuitenkin.

Mitään suurempia mainintoja muut välit eivät sitten tarjonnutkaan. 11-12 piti myös vetää muistin varassa, mutta en jaksanut. Näytti niin epämääräiseltä. Vähän haparoiden se meni suunnistaenkin.

Keskiviikkona Ruskolla

Keskiviikkona teemana oli aika pitkälti sama homma. Olen tehnyt erinäisiä suunnistusharjoituksia tuossa maastossa noin 20 kertaa elämäni aikana, pääosin 1990-luvun alussa, jolloin silloinen tyttöystäväni asui kartan luoteiskulmassa. 2000-luvulla kertoja on ehkä noin kolme. Tiesin siis entuudestaan että maasto paska. Risukkoa, polkuja joita ei ole kartassa. Näiden lisäksi yksi uusi soratie oli ilmestynyt halkomaan maastoa - ei sitä tietenkään kartassa ollut.

Jos tiistaina meni suhteellisen ok niin keskiviikkona ei oikein sujunut.

2-3: tää meni putkeen, tosin helppo oli välikin, ja suunnistajia oli sen verran, että luotto omaan muistiin ei herpaantunut.

4. rasti taisi olla väärässä paikkaa, koska lippu ei ainakaan ollut tuossa rastiympyrässä. Siinä sitä sitten pyörittiin muiden suunnistajien kanssa, ja joku sen sitten löysi ja kävin leimaamassa muiden mukana.

4-5: aika varsinaissuomalainen väli. Missasin perkele rastin ja juoksin ohi. Äijiä oli siinä edessä ja takana 4. rastin haun jäljiltä niin paljon, että fiilis oli kuin Jukolassa.

5-6: Yritin vetää muistin varassa, mutta ei siitä mitään tullut, joten otin sitten rastin suunnistaen.

6-7: Lähtösuunta olisi voinut olla parempikin.... Muistin entuudestaan tuon 7. rastin mäen ja rastipisteen joten hieman ylimalkaisin ajatuksin lähdin vain kohti polkua. Polun jälkeen sitten panin merkille, että rastimäkeä ei näy missäään... Kartan avulla se sitten löytyi ihan ok.

Loppuvälit olivatkin sitten tuollaisia polkuvälejä. Hämäykseksi tuota 7-8 -väliä tosin halkoi myös se uusi soratie.