Kesäkausi paketissa

IK Runkarpspojkarnan osalta

Mietin maanantaina klo. 6.30 juna-asemalle kävellessäni, että milloinkohan on viimeksi satanut. Päädyin siihen, että olen ollut vesisateen runtelemana viimeksi Jukolassa. Nyt muistan, että Göteborgissa satoi parina päivänä vettä. Joka tapauksessa aika poikkeuksellinen Suomi-kesä takana säiden puolesta. Tänään sitten satoikin jo koko päivän.

Göteborgin jälkeen olin 4 viikkoa lomalla. Eka viikko meni pojan kanssa kahdestaan kotosalla, käytiin välillä kylpylässä uimassa ja vanhempieni luona maaseudulla. Toinen viikko meni pitkälti samalla kaavalla, tosin sillä poikkeuksella että otin päivärytmiin mukaan niin sanotun The loneliness of the long distance runner -moodin. Se merkitsi seuraavanlaista viikkoa harjoituspäiväkirjaan:

maanantai: aamu: tv-lenkki, 1h20min; ilta: tv-kova (pitkä), 50min
tiistai: aamu: tv-kevyt, 25min; ilta: suunnistus, 65min
keskiviikko: tv-lenkki, 60min
torstai: kuntopiiri (keskivartalo), 30min + tv-lenkki, 40min
perjantai: tv-lenkki, 75min + 5min verskat
lauantai: ---
sunnuntai: tv-lenkki, 85min

Määrää kertyi 9 reeniä, rapiat 8 ja puoli tuntia ja 79 kilsaa. Ok, erityisen ylpeä tuosta voi olla siinä mielessä, että typerämpi jätkä olisi vielä viikonloppuna lähtenyt fillarilenkille kalastelemaan 10 tunnin ylitystä. Oli se kyllä itselläkin mielessä mutta onneksi en lähtenyt. Viikon ainoa suunnistus oli muuten huikea kokemus - siitä tulee erillinen blogikirjoitus syksyllä alkavassa blogikirjoitussarjassani "Paskimmat suunnistusmaastot ikinä"

Seuraava viikko oli myös ihan ok 5 tunnin ja noin 30 kilsan viikko. Puolivälissä viikkoa siirryttiin perheen voimin Kreikkaan jossa oli vielä Suomeakin kuumempi. Aamulenkki oli ainoa mahdollisuus treenata ellei uintia lasketa mukaan. Aamulenkitkin olivat melko kuumaa puuhaa.

Seuraavan viikon puolivälissä tultiin takaisin Suomeen, ja ratkesin loppuviikosta istuskelemaan Aurajoen laivoissa. Sitä ennen kuitenkin torstaina harrastin frsbeegolfia. Voi olla että lahjat olisivat tuohon lajiin paremmat kuin suunnistukseen.

Seuraava tavoite on parin viikon päästä juostava Budapestin puolimaraton, VetU lähtee hakemaan kaksoisvoittoa - riippuen siitä pääseekö yksi hullu fillarilla puolimaran lähtöön mennessä. Budapestin jälkeen pitää kehittää jotain tavoitetta loppusyksyyn jotta juoksulenkit jatkuisivat mulle perinteisesti erittäin pahoina kuukausina eli loka-marraskuulla, ja miksei joulukuukin ole ollut aika paskaa toteutusta.

Maajoukkueen osalta

Naiset:
1) Kauppi, olin aika valmis lyömään paljon vetoa, että Kauppi pummaa itsensä ulos mitaleilta joka kisassa.
2) Fincke, tai en tiedä oliko Fincken tekeminen yllätys, mutta kuitenkin hienoa katseltavaa.
Miehet:
1) Niin paljon toivoin, että ikätoverini Lakanen olisi nasauttanut loisteliaat kisat. Vituttaa Lakasen puolesta tuollainen kohtalo.
2) Muuten odotusten mukaisesti. Toki viestissä sijoitus on hävettävä.

Ne olivat sitten Frankin viimeiset kisat päävalmentajana. En ole ollut Salmen linjanvetojen suurin kannattaja moneen vuoteen, olen 1990-luvun Janne Salmen koulukunnan kasvatti. Tuolloin luettiin Tussi Magazinesta Frank A. Köykäsen kirjoituksia siitä miten suunnistustaitoa, ajattelua ja keskittymistä parantamalla ratkaistaan pienet marginaalit voitoiksi. Silloin istuttiin viikoittain Tussin taitokouluissa näpertämässä karttojen kanssa ja miettimässä miten erilaisiin häiriötekijöihin voi valmistautua jiiänee jiiänee... Näinhän se edelleen näyttää menevän: esim. MM-viestissä Haldin ykkösrastin pummi ja Thierryn virhe ovat puhtaasti niitä, joilla homma loppujen lopuksi ratkeaa.

Tästä huolimatta pidän suunnistajilta viime aikoina tullutta kritiikkiä hivenen omituisena. Ensinnäkin, jos itse olisin kansallisen tason 25-vuotias huippusuunnistaja, en kovinkaan avoimesti lähtisi polttamaan siltoja. Toiseksi, erityisesti kaikenmaailman pesupaikat ovat täynnä kommentteja miten valtava fiasko käydyt MM-kisat olivat ja miten paska on suunnistusliitto ja sen päävalmentaja. Jumalauta, kyse on yksilölajista eikä mistään helvetin F1-tiimistä - pääsyyllinen löytyy peiliin katsomalla. Enkä esimerkiksi laittaisi 1990-luvun uintimenestystä Kari Ormon tiliin vaan ehkä kuitenkin nostaisin hattua enemmän eräälle isä-poika parivaljakolle. Mielestäni edelleen aktiiviset isät ja äidit, jotka vievät pentunsa rasteille ja seurat jotka mahdollistavat mielekkään harjoittelun 18-20 vuotiaaksi asti ovat avainasemassa.

Tämän jälkeen tulee pääsarjaan siirtyminen ja siinä menestyminen edellyttää lahjoja ja työtä - sitä työtä ei tehdä liitossa eikä se päävalmentaja mene sun puolesta lenkille. Tässäkin vaiheessa kilpailu seuran sisällä on se, mikä ajaa eteen päin. Siksi en esimerkiksi ymmärrä sitä, miksi joissakin keskusteluissa 10milaa/jukolaan satsaaminen ja "maailman huipulle" tähtääminen nähdään vastakkaisina asioina. Huipulle tähtääminen vaatii kisaamista muiden kanssa. Siksi ei ole mikään ihme että melko moni MM-mitalisti on myös 10mila- tai jukolavoittaja.