Viimeinen viikko oli pyhitetty neljännen osuuden tyyppitreeneihin. Maanantain suunnistustreenissä tein elämäni toiseksi suurimman pummin. Itsevarmuus oli aika lähellä nollaa. Tiistaina kävin tekemässä myöhään illalla jonkin sortin vetoja ja löysäilin pienet lenkit ennen ja jälkeen. Keskiviikkona matkasin koko päivän Ruotsiin siitä huolimatta että siirtyminen tapahtui lentoteitse. Torstaina kävimme Markuksen kanssa Sigtunassa suunnistamassa. Itse pistelin noin 5 kilsan treenin ja tarkoituksena oli saada jonkinlainen ote suunnistamisesta. Perjantaina oli lepo ja lauantaina nukuin niin pitkään kuin mahdollista. Kello 14 syödyn pastapohjaisen aamiaisen jälkeen aloin pakata kamoja ja Turusta lähdettiin noin klo. 17 kinttailla vesisateen jo hyvän aikaa sitten alettua. Käpylästä haettiin vielä yksi suunnistaja matkaan ja Kytäjälle saavuttiin naisten palkintojen jaon aikaan.
Suoritus
Puomilla fiilis oli korkealla. VetU:n ykkönen oli suunnistanut alkuosuuksilla Vetelin maailmankartalle. Itse tiesin väliajoista, että Jani oli vetänyt hyvin kolmannella osuudella. Sen sijaan, että olisin hokenut itselleni aiemmin viikolla kehittämääni taktiikkaa eli ekat välit varmasti, hoin pääni sisällä, että tätä et perkele ryssi, nyt vedät kovaa, nyt v**tu vedät kovaa.
Puomi – 1: Saan kartan Janilta, ja lähden kohti k-paikkaa. Katson radan ylimalkaisesti läpi. Yksi pidempi itä-länsisuuntainen väli, jossa luvassa joko kiertoja tai ylä-alamäkiä. Hetkeä aiemmin olin puomilla kuunnellut Mats Haldinin kommenttia, että melko suoraan tuossa maastossa pitää mennä, suunnitelma tuolle välille oli jo valmis sen tarkempaa analysoimatta. Muutoin näytti kaikki pisteet kinkkisiltä.
Suunnitelma ykköselle oli myös suoraan. Otin suunnan ja päätin rykäistä suoraan k-paikalta metsään josta oletettavasti lähtee ura. Siellä se ura oli ja vei mäen päälle, kaarsi hiven suota ja uudestaan mäen päälle, jonka jälkeen oja. Kaikki kunnossa. Viimeinen mäki edessä, jonka "takana" rasti, tiheikkö pysäyttää. Noustaan mäelle parin muun miehen kanssa ja luulen että olemme melko tarkalleen rastiväliviivalla – en vilkaise kompassia.
Mäen päällä mikään ei täsmää. Notkoa vasemmalla ei näy. Edes mielikuvitus ei pysty muodostamaan kuviorajaa oikealle. Näen mäen päältä avokalliokumpareen ja rastilipun sen pohjoispuolella olevalla kumpareella. Olenko vasemmalla vai oikealla? Rastin molemmin puolin löytyy potentiaalisia kumpareita. En uskalla lähteä mihinkään suuntaan, vaan pyörin 10 metrin säteellä ja yritän saada kiinni. Jäädyn. Katselen karttaa ja maastoa ympärilläni vuorotellen, mutta tuijotan vain rastiympyrän ympäristöä. Näen, että jotkut leimaavat rinteessä olevalla rastilla hivenen pohjoisempana, vasemmalla tiheikköä. Juoksen jyrkännerastille ja huudan siellä suuntaa ottavalle miehelle, että onko tää sun. Mies vastaa myöntävästi ja pyydän näyttämään missä ollaan. Kunnolla vasemmalla, vain Paavo Arhinmäki olisi ylpeä. Siitä mäen päälle ja pienen koukun jälkeen ensimmäinen leima. Fiilis ei ole kovinkaan levollinen.
1-2-3-4-5-6-7: Pidän huolen, että suunta pysyy kohti rastia. Jos mukana on useampia kompasseja, ainakin yhtä olisi hyvä käyttää jos homman haluaa saada parempaan kuosiin. Kakkoselle juoksen yksin, ja kolmosella ennen suota saan kiinni parivaljakon, josta toinen kysyy toiselta, onko 145. Katson itse, että mulla on 139. Lähden uraa ja pidän huolen suunnasta ja siitä, että kartalla ollaan. Tulen suoraa rastille, mutta koodi on 145. Mitä v**tua? Parivaljakko tulee perässä ja leimaa. Katson uudestaan karttaa ja vasta nyt huomaan katsoneeni koodin väärin. Sama häröily jatkuu rastilla 139, jonka leimauksen jälkeen katson, että nyt on sitten se pitkä väli, ihmettelen kuitenkin miksi ura lähtee vain yhteen suuntaan ja vieläpä väärään. Katse karttaan paljastaa, että pari väliä olisi vielä jäljellä ennen pitkää väliä ja 6. rastilippu taitaakin miltei näkyä tänne asti. Seiskalle yksin lammen rantaa, josta lähtevä ura vie nätisti notkoa pitkin rastille.
7-8: Pidempi väli, suunnitelma harvinaisen selvä. Pusken suoraan notkoon ja mäkeä ylös. Perässä hönkii äänestä päätelle pari miestä. Mäen päällä Tullingen paita ohittaa ja päätän pitää miehen selän lähietäisyydellä. Vihreään isoon notkoon tultaessa on saatu kiinni jokunen suunnistaja ja Tullinge vetää, VetU 2 toisena ja muut perässä. Vihreä notko on kunnon ryteikköä edessä oleva mäki näyttää isolta. Oikealta tuleva ura yhdistyy ja miestä tulee letkaan lisää. Tullinge aloittaa kipuamisen ja minä perässä. Mäen päällä mies pysähtyy ja kysyy har du hundrafyra. Joo, det har jag, sanon ja otan vetovastuun. Jatkan mäen yli – hivenen vasemmalta olisi varmaankin ollut nopeampi. Tullaan melko isoille jyrkänteille ja perässä juokseva Tullinge on hivenen epävarma suunnistuskyvyistäni kysyessään är du säkert var är vi. Jo, den här är mossen innan kontroll, sanon samalla kun mietin miten hyppään kolme-neljä metriä korkealta jyrkänteeltä alas. Puolivälissä jyrkännettä on pieni sammalmätäs jäljellä jossa kasvaa kovia kokeneen näköinen pieni kitukasvuinen mänty – hyppään siihen ja lopun matkaa tulen selkä-persliukua alas. Hengissä ollaan. Tullinge tulee perässä ja ohittaa vielä ennen rastia. Muut jäivät ilmeisesti kiertämään jyrkännettä. Saan leiman.
8-9-10-11: Helvetillinen alamäki, jossa kivikkoa ja jyrkänteitä. Edellisen suorituksen pelottamana kierrän sen verran, että Tullingen paita katoaa näkyvistä. Suorat reitinvalinnat jatkuvat. Hajontaa on koska eri koodeja huudellaan. Välit 10-11-12 juoksen yksin. Pelkään pudottaa 11. rastilta alas, koska haluan välttää ryteikköä. Toisaalta mäkeä olisi hyvä hivenen kiertää. Niinpä teen pienen ässän ennen kuin päätän oikean kulkusuunnan – harvinainen väli, ei uria.
12-13: Ura vie ison notkon laitaan ja mäkeen, josta nousen ylös. Keltaista on kartassa ja siltä se myös maastossa näyttää. Siellä täällä on avokalliokumpareita. Jatkan niitä pitkin huomaamatta oikealla kohoavaa harjannetta – enkä vilkaise kompassia. Odotan kohtaavani tiheikön ja sellainen tulee. Huomaan kuitenkin ojan, jota ei pitäisi tulla ja siitä saan kiinni. Nousen harjanteelle ja sieltä lähtevä ura vie oikealla ja pidän sitä hyvänä ratkaisuna, jos vaikka jyrkänteiden päältä pääsisi mäen suuntaisesti rastille. Ura kaartuu kuitenkin hajonnalle, ja vasta sieltä lähden viimein kohti omaa rastia. Vituttaa.
13-14-15-16-maali: Fiilis on paska. Edellinen pummi ei mieltä ylennä. Seurailen kumpareita ja uraa kohti viimeistä varsinaista rastia ja saan leiman. Poimin leimat myös seuraavilta. Loppukiri ei lähde.
Selitykset
Eniten tietysti kismittää ykkösvälin häröily. Miten on mahdollista, että jätkä pohtii hajontoja monta päivää ja on satavarma, että pahat ekat rastit on tiedossa, ja sitten pää puolityhjänä pamahtaa viereiseen mäkeen toteamaan, että missä h***tissä nyt ollaan? Etenkin maanantaisen pummin jälkeen olisi ****lauta voinut olla hivenen nöyrempi, katsoa sitä ***king kompassia kun niitä oli parikin kappaletta mukana. Ylipäänsä s***ana suunnistaa, lukea karttaa, ennakoida, havainnoida, tehdä sitä, mistä aina on niin h**vetisti hehkuttamassa!!
Ylipäänsä alkuosuuden sekoilut: ykkösen pummi, väärä koodi, melkein väärälle rastivälille lähteminen kertoo, että liian kiire oli ja tiettyä hermostuneisuutta oli ilmassa. Pitkä väli oli periaatteessa ihan ok, mutta noin sata metriä pohjoisempana olisi varmaankin ollut nopeampi pohja juosta. 13. rastin pummi on myös jälkikäteen kartasta katsoessa melkoinen mysteeri. Sillä välillä ehdin tehdä itse asiassa useita virheitä, joista ensimmäisen eli notkoon juoksemisen olisi voinut välttää kompassiin katsomalla. Lisäksi paikkasin virheen typerästi kiipeämällä mäen päälle, olisin voinut myös juosta jyrkänteiden alta ja nousta mäkeen vasta niiden jälkeen – rastinotto olisi itse asiassa ollut sieltä aika helppo. No, huonon korjauksen jälkeen sitten vielä tein virheen kaartamalla oikealle, kun olisi pitänyt vetää mäen korkeimman kohdan kautta rastille – kaiken kaikkiaan täysin hirvittävää tekemistä tuolla välillä.
Yllättävää kyllä tällä osuudella joukkueen putoaminen 52 sijalla ei johtunut huonosta fysiikasta. Järjen käyttö ykkösellä ja vähempi kiire noin ylipäänsä olisi vähintään pitänyt sijat. Lisäksi epäonnistuin esim. pitkällä välillä nopeamman kulku-uran löytämisessä. Kokonaisuudessaan maanantain pummi ja pummit 1. ja 13. rastilla selittyvät sillä, että en osaa enää kulkea suunnassa. Onko suunnistussimulaattorin kompassisuunnassa eteneminen vienyt suuntavaiston?
Sen huomasin, että näillä sijoilla juoksevat joukkueet laittavat 4. osuudelle sen heikoimman lenkin (VetU II ei ollut poikkeus). Sen verran oli epävarmaa menoa usealla kaverilla. Paremmalla suunnistamisella olisi tultu paremmille sijoille. Kovinkaan paljoa kovempaa en olisi pystynyt juoksemaan, siitä piti huolen hidas pohja, ja se etten kyennyt kunnolla luovimaan ja tekemään maastopohjan mukaisia mikroreitinvalintoja. Toki perusvauhti 5. osuuden varvaajilla oli täysin eri maailmasta, joten on siinä töitä – ja nopeampikulkuisessa maastossa juoksuvauhdin erot olisivatkin tulleet vielä selvemmin esiin.
Jatko
10milan jälkeen olin melko valmis naulaamaan vuonna 2006 aloitetun comebackin. Kaikki kisat vuodesta 2006 lähtien olivat olleet täydellisiä fiaskoja eikä meno metsässä ole ollut missään vaiheessa hyvää. 10mila-leirin yötreeni on ainoa, jossa oli sitä, mitä joskus ennen oli pääsääntöisesti.
Kytäjä-Jukola ei ollut täydellinen fiasko, mutta oli se lähempänä huonoa suoritusta kuin hyvää suoritusta. Tällä kertaa päällimmäinen syy oli suunnistuksessa, eikä fysiikan totaalisessa romahtamisessa.
Sen verran jäi kuitenkin ykkösen ja 13. rastin pummit syömään miestä, että ei tämä tähän jää.
Juoksutreenien lisäämisen ohella pitää opetella myös suunnistamaan. Seuraavat suunnistustreenit tehdään ilman kompassia.
Kompassi oli matkassa, mutta sen totesin olevan rikki jo ekalla rastilla. Se olisi kenties kertonut, että juoksen 180 astetta väärään suuntaan. Siitä huolimatta en pysty edes itselleni selittämään, mitä v**tua tuolla tapahtui.
