Liirumlaarumia (1)

John Steinbeckin teoksen Torstai on toivoa täynnä prologissa Mack, kirjan yksi päähenkilöistä, toteaa, että "kirjassa saisi minusta olla silloin tällöin pelkkää liirumlaarumiakin", sillä "[t]äytyyhän kirjailijan antaa omassa kirjassaan joskus lässyttää, panna kukaties kauniita sanoja jonoon tai laulaa pikkuinen sanallinen laulunpätkä". Mutta kirjailijan täytyisi tästä Mackin mukaan varoittaa lukijaansa etukäteen. Ja niinhän Steinbeck sitten kirjassaan tekeekin kirjan luvuissa kolme ja kolmekymmentäkahdeksan.

Blogit ovat pääsääntöisesti pelkkää liirumlaarumia, eikä tämä blogi tee siihen poikkeusta. Ajattelin kuitenkin otsikoida tämän jutun liirumlaarumiksi koska se on erityisen liirumlaarumia.

Huomenna alkaa neljän viikon niin sanottu kova jakso. Aloitin loman Paavo Nurmen puolikkaalla. Eihän se hyvin mennyt, ei edes kohtalaisesti. Mutta läpi. Hyväksytty suoritus on kuitenkin enemmän kuin pari vuotta sitten, jolloin keskeytin kisan noin 8 kilsan kohdalla. Tavoitteena oli juosta pitkä lenkki tasaisella vauhdilla. Tuo suunnitelma toteutui aina siihen asti kun olin toistamiseen Ruissalon sillalla sijaitsevalla juomapisteellä. Sen jälkeisessä 180 asteen käännöksessä satama-alueelle Jukossa krampannut vasen pohje antoi ensimmäisen merkin. Sitten en enää uskaltanut muuta kuin hiippailla kohti maalia. Jokirannassa oma vauhti kyllä hävetti. Eikä kovin moni yleisöstä kehdannut tunnustaa tuntevansa minua, koska kukaan ei huudellut. Vaimo ja poika sentään vilkuttivat, nekin sen jälkeen kun olin itse heille huutanut, että täällä ollaan.

Puolisen tuntia kisan jälkeen alkoikin sitten vatsa kivistää. Ensimmäinen oksennus tuli jo kisapaikalla ja toinen heti vaivalloisen hoipertelun jälkeen kotona. Suihkuun jaksoin raahautua noin seitsemän tuntia maaliintulon jälkeen.

Syitä moiselle suoritukselle on monia: kuuma sää, nesteet eivät ehkä imeytyneet, liikaa urheilujuomaa ja liian vähän vettä matkan aikana. Lisäksi tilannetta selittänee takkaamatta jättäminen. Edellisenä päivänä söin lounaaksi neljä lohivoileipää ja päivälliseksi kerrosaterian... sitä edellisenä söin lounaaksi keittoa jonka syömiseen kului enemmän energiaa kuin lounas antoi, päivälliseksi taisin juoda muutaman lonkeron ja illallispöydässä tarjoiltiin Big Mac -ateria ja infektiogrillitä ostettu kerroshampurilainen.

Lähdin ehkä hivenen soitellen sotaan ajattellessani että tuollaisia lenkkejä nyt on pystymetsästä ennenkin lähdetty juoksemaan.

Mutta huommenna se vasta alkaa.

Kesälomasuunnitelmat

Pohje alkaa olla paranemaan päin. Tänään on luvassa fysiota, samoin kuin ainakin keskiviikkona. Lääkäri antoi kuitenkin luvan lähteä Paavo Nurmen puolikkaalle, jos näyttää että tulehduskipulääkitys ja fysio auttavat.

Neljän viikon kesäloma alkaisi Paavosta mukavasti. Suunnitelmia on tehty ja yksi syy miksi tämä blogi on olemassa on se, että tänne kun tavoitemääriä laittaa niin ne on sitten pakko toteuttaa, vaikkei tätä kukaan edes lue - mutta julkinen foorumi kuitenkin... ja ne, jotka lukevat vittuilevat varmasti, jos homma ei mene luvatun kaltaisesti.

Pitkän tähtäimen tavoite on selvä: Kytäjä-Jukolassa vedetään todella kovaa. Tähän päästäkseni pitänee asettaa välitavoitteita, joista pahin on Lidingöloppet 26.9.2009. Jottei Lidingö menisi kävelyksi rustasin itselleni kesälomaohjelman viikoille 27-30.

Nämä viikot rytmittyvät seuraavasti: kova - kova - kova - kova.

Viikko 27: 4 suunnitusta, 2-3 pk-lenkkiä fillarilla, 1 vk/mk, 2 tasavauhtista (max 10km/lenkki), 1 kp

Viikko 28: 3 suunnistusta, 2 pk-lenkkiä fillarilla, 1 vk/mk, 3 tasavauhtista, joista yksi kestoltaan yli 1.45, 1 kp

Viikko 29: sama kuin viikko 27

Viikko 30: sama kuin viikko 28

Kisa-analyysi: 1. osuus, Mikkeli-Jukola 2009

Lähtö - K: Tunnelmaa nostattavan musiikin katkaisee kuuluttajasedän varoitukset niille, jotka tekevät varaslähdön. Otan otteen kartasta kun saan luvan. Kartta tuntuu olevan tiukasti kiinni kuminauhaumpisolmussa ja pelkään, ettei se jää käteen kun lähtö tulee. Tussari pamahtaa ja huomaan juoksevani ensimmäisen ukkorivistön ohi kartta kädessä. Olipa laimea pamahdus, ehdin miettiä. Käännyn kartta rullalla takakaarteesta kohti etusuoraa ja juoksen lähes niin kovaa kuin pystyn. Puolivälissä etusuoraa avaan kartan ja katse löytää nopeasti raviradan ja sitten k-paikan.... Mihin helvettiin tuo viiva lähtee? Olin odottanut pitkää väliä, mutta nyt tuntuu että rastiväliviiva jatkuu kartan ulkopuolelle. Levitän kartan koko pituudeltaan ja yritän löytää ykkösen. Sen löydettyäni juoksen jo etukaarteessa vähän hitaammin. Katson karttaa ja mietin k-paikalta lähtöä. Enkä usko näkemääni... tietä, tietä, polkua, tietä... ja kiroan ratamestarin.

(Kuva: Mikkeli-Jukola 2009 organisaatio, www.jukola2009kuvat.net)

K-75: Huohotan jo k-paikalla. Olin odottanut, että suunnistus alkaisi siitä, nyt tiedän että se alkaa vasta 4 kilsan päästä. Hiljennän vauhtia, pakko palautella. Papparaisia pyyhältää ohi. Katselen tarkemmin karttaa ja päätän ottaa oikean tiekierron. Todennäköisesti minun juoksuvauhdilla hitaampi, mutta selvempi ja rastinoton pystyy ottamaan siten, että näkee edellä olevien leimauksen. Myöhemmin tiekierrolla huomaan, että rasti on niin naurettavassa paikassa, että sille ei voi olla hajontaparia. Pakko olla putkiväli, ja kadun heti hivenen omaa reitinvalintaani. Katson myös koko radan läpi: ykkösen jälkeen luvassa hajontoja, 130 ehkä hajonta. Loppu onkin sitten taas polkua ja tietä. Jokunen juoksija ohittaa ja vauhtini on surkea, päätän roikkua ohittajien perässä jotta pysyn edes jonkilaisessa vauhdissa. Katson taakseni, eikä tiellä huohota kuin muutaman suunnistaja - pelkään, että olen noin yhdeksänneksi viimeisenä. Viimeisessä tienylityksessä ennen aukkoa vasemmalta pölähtää noin 150 ukkoa ja olo hivenen helpottuu. Noin 300 metrin päästä rastilta näen kun lamput käyvät siellä leimaamassa. Saan itsekin vihdoin ensimmäisen leiman. Takana neljännes avausosuudesta, silti tuntuu, etten ole suunnistanut sekuntiakaan.

75-78: Kierrän harjanteen päältä ja luulen ohittavani alhaalla könyäviä ukkoja. Lätäkön jälkeen eteeni juoksee tyttö ja takana oleva mies huuta, että on kivaa kun ei tarvitse pelkästään miesten kanssa suunnistaa. Tyttö kääntyy pian oikealle ja huomaan 20 sekunnin päästä tiheikössä 20 minuutin kilometrivauhdilla könytessäni, että olisi pitänyt mennä perässä. Tiheikkö on selvä, ja sitä reunustava kuvioraja vielä selvempi. Olen keskellä suunnistustaidottomia äijiä jotka sinkoilevat keskellä tiheikköä olevalle rastille (rasti 94) ja huutavat seiskakasia. Yritän korjata oikealle kohti kuviorajaa. Yksi mies seuraa ja kysyy, onko sulla 74, vastaan ei. Kuviorajalle päästyäni rasti löytyy suoraan ja leimaan toisen kerran.

78-74: Jaahas, suoraan tien yli ja pari sataa metriä rastille. Juomarastille letkan perässä. Otan kaksi mukia ja painun metsään. Ukkoa juoksee edestä, vasemmalta ja oikealta huudellen eri koodeja - vahva merkki hajonnasta. Otan kuviorajan ja juoksen rastille, jossa on hiljaista. Leimaan yksin ja tarkistan koodin. Samalla mietin, että mies joka kyseli edellisellä välillä seiskaneljää tekee parhaillaan elämänsä pummia.

74-82: Jaahas, suoraan tien yli ja pari sataa metriä rastille. Tieheikkö-suolla yhdyn oikealta tulevaan letkaan joka rämpii kävellen. Tien ylityksen jälkeen vauhti ei nouse. Yritän pariin otteeseen epätoivoisilla loikkimisilla parantaa sijoituksiani letkassa huomatakseni, että saan hirveällä energian käytöllä ohitettua maksimissaan kaksi. Tyydyn lopulta paikkaani ja karttaa katsoessani kävelen päin kiveä. Tässähän se.

82-72: Jälleen tien yli, ja letka kävelee edelleen. Ukot huutelevat koodeja ja ymmärrän, että hajontaa tarjotaan. Aukolta mäen rinnettä vähän matkaa. Panen merkille, että noustaan hivenen aikaisin, joten omaa rastia ei ole heti näkyvissä. Osa leimaa kuusysillä, itse jatkan suoraan ja löydän notkon, ja leimaan.

72-93: Lähden rastilta yksin, vasemmalla haahuilee joitakuita etsien vielä omaa hajontaansa. Jälleen tienylitys, jossa saan seurakseni yhden kumppanin. Katson, että notko vie suoraan rastille ja kuviorajaan tukeutuen kuljen kohti notkoa, kompassi on samaa mieltä. Saan yhden yksinäisen vielä kiinni ja jatkan kohti tiheikköä. Notko vie oikealle, mutta kompassi haluaisi vasemmalle. Tämä taitosuunnistaja uskoo omiin taitoihin ja pummi on valmis. Vasemmalla leimataan ja 10 metriä rastista huomaan sen olevan jyrkänne. Nöyränä käännyn sinne minne kompassi minut olisi vienyt.

93-119: Jaahas, suoraan tien yli ja pari sataa metriä rastille. Notkossa eri hajonnoilta tulevat muodostavat letkan joka ottaa rastin juoksu/kävelyaskelin suoraan.

119-84: Jaahas, suoraan tien yli ja 50 metriä rastille. Hämäykseksi kuitenkin juomarasti välissä.

84-130: Jo ennen edellisen leimausta muistutan aukolla juostessa itselleni, että 130 näyttää hajonnalta ja muutekin sijaitsee keskellä ei mitään, joten nyt tarkkana. Luvassa on radan viimeinen suunnistutaitoa vaativa rasti. Hakkuaukolla juoksen poteron yli kuin amerikkalainen merijalkaväen sotilas Normandiassa. Tiheikössä letkan vauhti pysähtyy ja jostain kumman syystä se ei muutu siitä missään vaiheessa. En uskalla lähteä tekemään omia kiertoja, koska a) en jaksa, b) en uskalla. Jään letkaan joka juuri ja juuri juoksee. Huudan edessä olevalle Lynxin miehelle, että pitää letkan kiinni, hänen vähän väliä ottaessa liiaksi kävelyaskelia. Monet muut olisivat ohittaneet, mutta en minä. Tasangolla ennen rastia katselen, että letka edessä on pitkä, eikä ympärillä näy muita letkoja. Muutoinkin meininki on niin rauhallinen, että haisee putkivälille. Ja niin letka vie suoraan rastille jossa kaikki leimaavat.

130-76-95: Kohti tv-rasteja. Ampumaradan vallille noustessa vasen pohje kramppaa pari kertaa, sitten oikea kerran. Laskeudun vallin toiselle puolelle varovasti ja lähden juoksemaan. Takana on pari-kolme kilometriä todella hidasvauhtista meininkiä ja alun juoksuista on jo palauteltu. Nyt pitäisi vetää papparaisten ohi. Juoksen muutaman askeleen ja vasen pohje kramppaa. Pysähdyn ja yritän venytellä jalkoja. Jatkan matkaa ja leimaan ekalla rastilla. Jatkan kohti toista ja oikealla näen yleisöä. Leimaan niin kuin kaikenmaailman teroföhrit urheilukanavan lähetyksissä.

95-131: Tv-rastin jälkeen on aina hajonta. Edes tämäkään ratamestari ei tee tähän sääntöön poikkeusta. Juomarastilla ukot keskustelevat illan teemasta eli koodista: 106 on heillä numero. Lähden miesten perään tielle, josta taas kerran pienen matkan päästä pitäisi löytyä rasti. Tiellä joku tulee vielä kysymään onko mulla satakuus. Ei ole, mutta noilla jätkillä on, vastaan ja ukko spurttaa miesten perään. Yritän saada tuloksettomasti tiheikön reunasta kiinni. Löydän kuitenkin kiven ja otan rastin sen kautta.

131-54: Jukolan ikärajaa olisi voitu selvästi tänä vuonna laskea, koska tukireiteiltäkin saattaisi löytää pahempia välejä kuin esimerkiksi tämä ratamestarin luomus. Tiellä alkoi kuitenkin tuntua fyysisesti hivenen paremmalta ja jopa ohituksiakin suoritettiin. Kielletyn alueen reunalla mietin veteliläistä ystävääni ja hänen pummiaan Espoossa männäviikolla.

54-55: Niittyaukolla oikealta tulee 2. osuuden suunnistajia, ja vauhti on miehillä jokseenkin eri maailmasta. Kärjessä ei siis liikuta. Katson kelloa, ja huomaan sen olevan melko paljon. Kahden tunnin alitus on kuitenkin selvä. Aukon jälkeen metsässä on taas miestä ja osa melko pihalla. Hajontaa on siis luvassa. Itse seuraan allani olevaa uraa suoraan rastille.

55-164: Tielle, ja ensimmäisestä vasemmalle. Risteyksen jälkeen porukka hajoaa ja jatkan uraa metsän läpi seuraavalle tielle. Risteyksessä hyppään taas metsään ja löydän hetken kuluttua uran joka vie perille. Kello näyttää edelleen armolliselta kahden tunnin suhteen.

164-45: Tiellä taidan jopa ohittaa pari ja ura vie tieltä rastille.

45-159: Rastilla joku kysyy, pitäisikö mennä suoraan. Katson suota ja sen sinisiä läikkiä ja vastaan, etten aio lähteä uimaan. Lähden tiekierrolle ja saan kyselijän ja pari muuta seurakseni, joista pari (eli kaikki) menee ohi, samalla vilkuilen kelloa ja havaitsen, että voi tulla kiire.

159-111: Ura vie.

111-Maali: Lähden juoksuun, en vilkaise enää kelloa. Kova juoksupohja tuntuu melko pahalta. Vähän ennen siltaa kramppaa vasen pohje, nyt isommin kuin aiemmin ampumaradalla. Nilkutan sillan ylös, ja näen maalikellon: 1.58 ja jotain. Helvetti, tähän ei voi jäädä pohkeita hoivaamaan. Pompin puoliksi yhdellä jalalla sillalta alas ja jatkan melko omintakeisella tyylillä loppusuoralle, jossa katson myös tulevaa sijoitustani, enkä ole siitä kovin ylpeä. Saan vaihtoleimauksen ja jatkan kohti karttatelineitä, jotka tuntuvat olevan kaukana. Joku viittilöi eteen päin, seuraava viittilöi eteen päin ja seuraava. Sitten tulee armollinen käsi joka näyttää karttatelinettä ja vielä sanoo, että nosta. Nostan kartan, ja juoksen puomille. Puomilla näen vain odottavia miehiä, jotka tuijottavat. Juuri kun olen huutamassa, Mikko huutaa Mikko, ja annan kartan samalla kun saan verryttelytakin. Kyykistyn huohottamaan hetkeksi. Nainen tulee viereen seisomaan ja pyytää minua siirtymään reippaasti eteen päin. Nostan katseeni, sanon hänelle kiitokseni ja lähden pois.